Sa­nan­las­kut ja aja­tel­mat ovat aar­tei­ta, joi­den pa­ris­sa voi vir­kis­tää ja laa­jen­taa omaa aja­tus­maa­il­maa. Ne ovat toi­si­naan tut­tu­ja ja jopa päi­vän­sel­viä si­säl­löl­tään, mut­ta kau­nis sa­noi­tus on aja­tuk­sia he­rät­tä­vää. Suo­ma­lai­set van­hat sa­nan­las­kut ovat kuin jy­ke­viä suo­ra­vii­vai­sia puu­huo­ne­ka­lu­ja uu­dem­pien aja­tel­mien ko­ris­teel­lis­ten leik­kaus­ten ja si­ro­jen muo­to­jen rin­nal­la. Mo­lem­mil­la on oma ai­kan­sa ja paik­kan­sa. Ne ku­vas­ta­vat sa­mal­la oman ai­ka­kau­ten­sa suun­tauk­sia.

Las­ten kas­vat­ta­mi­nen on haas­teel­li­nen teh­tä­vä. Sa­nan­las­ku­ja van­hem­pien käyt­töön riit­tää sil­tä­kin sa­ral­ta. "Rä­kä­no­kas­ta­kin mies tu­lee, mut­tei tur­han nau­ra­jas­ta" ja "Min­kä nuo­re­na op­pii, sen van­ha­na tai­taa" ovat var­mas­ti jo­kai­sel­le vä­hän van­hem­mal­le lu­ki­jal­le tut­tu­ja sa­non­to­ja, joi­ta on käy­tet­ty joko hil­lit­se­mi­seen tai kan­nus­ta­mi­seen.

Aja­tel­mis­ta­kin löy­tyy lu­et­ta­vaa van­hem­mil­le. Lap­set leik­ki­vät ja le­vit­te­le­vät le­lu­jaan. Jos­kus van­hem­mat tus­kas­tu­vat le­lu­jen se­ka­mels­kaan. "Heti kun lap­si on läh­te­nyt huo­nees­ta, si­kin so­kin lo­ju­vat le­lut muut­tu­vat hel­lyt­tä­vik­si" (Ralph Wal­do Emer­son). Las­ten kan­nus­ta­mi­seen löy­tyy myös elä­mä­noh­jei­ta. "Jos ha­lu­at las­te­si ke­hit­ty­vän, an­na hei­dän kuul­la mitä kau­nis­ta ker­rot heis­tä toi­sil­le" (Haim Gi­nott).

Nuo­ril­la on mo­nes­ti edes­sään vai­kea ti­lan­ne, kun pi­täi­si päät­tää mi­hin kou­luun pyr­kii opis­ke­le­maan. Rat­kais­ta­ko va­lin­ta pal­kan, ase­man vai kiin­nos­tuk­sen pe­rus­teel­la. Olen neu­vo­nut lap­si­a­ni, et­tä pa­ras va­lin­ta oli­si sel­lai­nen am­mat­ti, jo­hon tun­tee in­to­hi­moa tai kut­su­mus­ta. "Me­nes­ty­mi­nen ei ole avain on­nel­li­suu­teen. On­nel­li­suus on avain me­nes­ty­mi­seen. Jos pi­dät sii­tä mitä teet, on­nis­tut var­mas­ti." (Her­man Cain.)

Ih­mi­sen van­he­tes­sa vai­vat ja sai­rau­det al­ka­vat il­maan­tua yhä use­am­mal­le. Jos­ta­kin pai­kas­ta ko­lot­taa, pol­vet ei­vät enää kes­tä niin kuin en­nen tai vä­hin­tään ikä­nä­kö al­kaa vai­va­ta. Kut­su­ja ter­veys­tar­kas­tuk­siin tu­lee, vaik­kei te­ki­si mi­tään. Riit­tää, kun ylit­tää mää­rä­tyn ikä­paa­lun. It­se ku­ka­nen­kin al­kaa vii­meis­tään sil­loin miet­tiä, mitä voi­si teh­dä ter­veen elä­män yl­lä­pi­tä­mi­sek­si. ”Pidä huol­ta ke­hos­ta­si. Se on ai­noa paik­ka, jos­sa si­nun on pak­ko elää.” (Jim Rohn.)

äi­ti Te­re­sa on var­mas­ti hen­ki­lö, jon­ka aja­tuk­sia si­tee­ra­taan vie­lä pit­kään. Niis­tä huo­kuu rak­kaus ja pyy­teet­tö­myys: ”Ei ole kyse sii­tä mitä teem­me, vaan kuin­ka suu­rel­la rak­kau­del­la sen teem­me. Em­me voi teh­dä suu­ria, vain pie­niä asi­oi­ta suu­rel­la rak­kau­del­la.”

Raa­ma­tus­sa on rak­kau­den ylis­tys­lau­lu, jota lu­e­taan pal­jon vih­ki­pa­reil­le, mut­ta se so­pii meil­le kai­kil­le. Se päät­tyy sa­noi­hin: "Niin py­sy­vät nämä kol­me: us­ko, toi­vo, rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus.” (1. Kor. 13:13.)