Kä­ve­len pie­nen tyt­tä­ren­poi­ka­ni kans­sa moot­to­ri­kel­kan ajou­raa pit­kin au­rin­koi­ses­sa tal­vi­sääs­sä. Hel­mi­kuu on pian puo­les­sa vä­lis­sä. Tal­vi on kään­ty­mäs­sä ke­vät­tä koh­ti. Sii­nä pie­nen pe­räs­sä kä­vel­les­sä­ni ihai­len va­lon val­ta­vaa vai­ku­tus­ta ym­pä­röi­vään luon­toon. Se ai­van häi­käi­see ja saa han­gen hoh­ta­maan kuin oli­si täyn­nä pie­niä ki­mal­te­le­via ja­lo­ki­viä.

Ta­ka­na päin on vuo­den pi­mein ai­ka. Au­rin­gon pais­ta­es­sa pil­vet­tö­mäl­tä tai­vaal­ta sen kirk­kaus tun­tuu ih­meel­li­sel­tä ja lu­mi­set puut juh­la­pu­kui­sil­ta kun­ni­a­vie­rail­ta. Mie­len täyt­tää kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä saam­me asua näin kau­niis­sa maas­sa, voim­me kul­kea va­paas­ti met­sis­sä ja naut­tia luon­non rau­has­ta.

En­nen tu­len kek­si­mis­tä­hän ih­mi­nen työs­ken­te­li vain sil­loin, kun au­rin­ko va­lai­si, au­rin­gon nou­sus­ta il­ta­hä­mä­riin. Sit­ten ih­mi­nen op­pi sy­tyt­tä­mään tu­len ja sen avul­la pys­tyt­tiin työs­ken­te­le­mään pal­jon pi­tem­pään. Nyt, kun säh­kö­va­lot va­lai­se­vat, voi­daan val­veil­la ole­mi­sen ai­kaa jat­kaa vaik­ka kel­lon ym­pä­ri.

Au­rin­gon­va­lol­la on pal­jon suo­tui­sia vai­ku­tuk­sia. Tut­ki­mus­ten mu­kaan se vai­kut­taa muun mu­as­sa uni- ja val­ve­ryt­miin, D-vi­ta­mii­nin saa­ta­vuu­teen ja va­lon puu­te voi ai­heut­taa kaa­mos­ma­sen­nus­ta.

Luon­nos­sa voim­me it­se näh­dä au­rin­gon vai­ku­tuk­sia kai­ken ai­kaa. Se su­lat­taa jään ja he­rät­tää luon­non elä­mään. Ei ole yh­tään ih­me, et­tä Ju­ma­lan ar­moa on ver­rat­tu au­rin­koon: ar­mon au­rin­ko su­lat­taa rou­tai­set sy­dä­met.

Esit­te­len pie­nel­le mat­ka­kump­pa­nil­le­ni ora­van jäl­kiä, kau­niis­ti kaar­tu­via pui­ta ja han­gen kau­nis­ta ki­mal­lus­ta, mut­ta ne jää­vät suo­si­os­sa toi­sek­si pa­rin puus­ta pu­don­neen ri­sun rin­nal­la. Toi­sen hän ojen­taa mi­nul­le.

Het­ken ku­lut­tua lap­si kaa­tuu han­gel­le ma­kaa­maan:

– Mum­mo, mi­nua vä­syt­tää.

On ai­ka kaar­taa ta­kai­sin ko­tiin.