Is­tun kah­vi­pöy­däs­sä ja ker­ron jo­ta­kin asi­aa. Yh­täk­kiä huo­maan, et­tei ku­kaan kuun­te­le. Jo­kai­sel­la on jo­ta­kin muu­ta kuun­nel­ta­vaa, jon­kun muun ker­to­ma on tär­ke­äm­pää kuin mi­nun. Lo­pe­tan kes­ken lau­seen, ei­kä ku­kaan ky­se­le ju­tul­le jat­koa.

Per­hee­näi­ti ker­too mie­hel­leen pie­niä kuu­lu­mi­sia omas­ta päi­väs­tään. Kes­ken äi­din ker­to­mi­sen mies nou­see ja läh­tee ulos. äi­ti jää ris­ti­rii­tai­sin tun­tein sei­so­maan kes­kel­le keit­ti­ön lat­ti­aa.

Olen pu­he­li­mes­sa ys­tä­vä­ni kans­sa ja kes­ken pu­he­lun huo­maan, et­tä aja­tuk­se­ni ovat ka­ran­neet ai­van muu­al­le kuin tä­hän tär­ke­ään pu­he­luun ys­tä­vä­ni kans­sa. Pa­laan het­keen ja tun­nen hä­pe­ää omas­ta puo­les­ta­ni.

Van­hus ma­kaa sai­raa­lan sän­gys­sä ja ker­too jut­tu­ka­ve­rin puut­tees­ta hoi­ta­jil­le, jot­ka käy­vät te­hok­kaas­ti ja no­pe­as­ti vaih­ta­mas­sa po­ti­lai­den la­ka­nat. Heil­lä ei ole ai­kaa py­säh­tyä.

Näi­tä esi­merk­ke­jä oli­si pal­jon. Ih­mi­nen koh­taa toi­sen ih­mi­sen, ei­kä kui­ten­kaan koh­taa ai­dos­ti. On lu­kui­sia eri­lai­sia syi­tä mik­si ei py­säh­dy­tä ei­kä kuun­nel­la. Voi ol­la kii­ret­tä, kiin­nos­tuk­sen puu­tet­ta tai us­kot­te­lem­me it­sel­lem­me, et­tä aja­tuk­set vie joku vie­lä tär­ke­äm­pi asia.

Ih­mi­sel­le on tär­ke­ää ko­kea tu­le­van­sa kuul­luk­si. Mikä voi­si ol­la tär­ke­äm­pää kuin et­tä toi­sen ih­mi­sen koh­da­tes­saan py­säh­tyy ja hil­jen­tyy kuun­te­le­maan tois­ta, kii­reh­ti­mät­tä? Vie­kö se meil­tä edes enem­pää ai­kaa, et­tä kes­ki­tym­me kä­sil­lä ole­vaan het­keen?

Huo­maam­me­ko, mitä kuun­te­le­mi­nen voi saa­da ai­kaan? Mo­lem­mat osa­puo­let voi­vat vir­kis­tyä, elä­män su­rut puo­lit­tua nii­tä ja­ka­es­sam­me, voim­me op­pia uut­ta. Kuun­te­le­mi­sel­la osoi­tam­me ar­vos­ta­vam­me tois­ta ih­mi­se­nä.

Mi­nul­le kuun­te­le­mi­nen on mo­nes­ti vai­ke­aa. Voin kui­ten­kin loh­dut­taa it­se­ä­ni, et­tä saan har­joi­tel­la joka päi­vä. Uu­sia koh­taa­mi­sia tu­lee joka het­ki, kun kul­jem­me ih­mis­ten pa­ris­sa.

Is­tun seu­rois­sa. Aja­tuk­set har­hai­le­vat vä­lil­lä muu­al­la, mut­ta pa­laa­vat taas ta­kai­sin pu­hee­seen. Pu­hu­jan sa­nat loh­dut­ta­vat ja vir­voit­ta­vat. Epä­on­nis­tu­nee­na­kin on lupa us­koa.