On­ko niin, et­tä syk­syn vaih­tu­es­sa tal­vek­si ku­lu­nees­ta vuo­de­na­jas­ta jää vii­mei­sim­mäk­si muis­ti­ku­vak­si pi­meys? Ja mus­tat, kiil­tä­vät tiet, joi­ta au­ton ajo­va­lot ei­vät pys­ty va­lai­se­maan kuin pie­nen kais­ta­leen ker­ral­laan? Moni toi­voo syk­syn lä­hes­ty­es­sä ke­sän jat­ku­van mah­dol­li­sim­man pit­kään ei­kä ha­lu­ai­si edes aja­tel­la tu­le­vaa vuo­de­nai­kaa.

Joka vuo­si syk­sy kui­ten­kin pää­see yl­lät­tä­mään kau­neu­del­laan. Ai­van yh­täk­kiä huo­maa, et­tä pui­den leh­det ovat saa­neet uu­sia vä­ri­sä­vy­jä ja met­sän var­vu­kot heh­ku­vat pu­nai­sen ja orans­sin eri vi­vah­tei­ta. Ih­mi­nen tun­tee oman pie­nuu­ten­sa luon­non kau­neu­den edes­sä.

Luon­nos­sa kul­ke­mi­nen on ai­na mu­ka­vaa, mut­ta eri­tyi­ses­ti syk­syl­lä met­säs­sä kul­ke­mi­nen on vir­kis­tä­vää. Olen ko­ke­nut, et­tä il­man kir­peys, tuok­sut ja luon­non kau­neus saa­vat mie­len hy­vin kii­tol­li­sek­si.

Syk­syi­ses­sä met­säs­sä liik­ku­vat myös met­säs­tä­jät, sie­nes­tä­jät ja mar­jas­ta­jat. Luon­to an­taa hyö­tyä ja iloa ei­kä vaa­di mi­tään vas­ta­lah­jak­si. Jos ei sit­ten ajat­te­le vas­ta­lah­jak­si sitä, et­tä sii­vo­aa jäl­ken­sä ja käyt­täy­tyy muu­ten­kin luon­nos­sa sitä kun­ni­oit­ta­en.

Tai­vaan Isä on an­ta­nut meil­le kau­niin maan vaih­tu­vi­ne vuo­de­nai­koi­neen. Nau­ti­taan luon­nos­ta, ri­pus­tel­laan va­lo­ja ja ke­rä­tään voi­mia vuo­den pi­mein­tä ai­kaa var­ten.