Kaksivuotias lapsenlapseni katsoo minua kirkkain silmin ja kysyy laastaria. Kysellessäni, mihin laastari tarvitaan, saan vastauksen, että Miljalle tuli paha mieli ja se pitää parantaa. Pieni miehenalku saa pätkän kuviollista lastenlaastaria sekä serkulleen että itselleen.
Lapset opettavat meitä aikuisia joka hetki. Lasten suhtautuminen toisen suruun on mutkatonta. Autetaan sillä tavalla, mikä on tuttua ja mikä osataan. Tässä tapauksessa laastaroimalla pahaa mieltä.
Milja istuu lattialla ja nyyhkyttää. Vierellä istuu pieni serkkupoika käsi lohduttavana Miljan käsivarrella ja koko pieni vartalo ojentautuneena Miljaa kohti. Miljalta kyselemällä paljastuu pahan mielen aiheuttaja. Asia on helppo korjata. Lipaston alle omille teilleen livahtanut pienen pieni mopo kaivetaan esille ja annetaan Miljalle kotilainaan. Kyyneleet kuivataan ja pieni serkkupoika saa hurmaavan hymyn ja rutistuksen kiitokseksi lohdutteluista.
Aitoa välittämistä, aitoa kohtaamista, myötäelämistä elämän kaikissa tilanteissa, niitä tarvitaan aina. Pelko siitä, sanonko oikein, osaanko lohduttaa oikein, on turhaa. Pelkästään vierellä kulkeminen auttaa selviämisessä. Tieto siitä, että tapahtui mitä tahansa, en ole yksin, on erittäin tärkeää.
Me aikuiset teemme asioista monesti kovin vaikeita. Yritämme löytää oikeat sanat jokaiseen tilanteeseen, mutta mistä tiedämme, mitkä ovat juuri oikeat sanat. Mekin voisimme toimia lasten tavalla. Voimme käyttää niitä sanoja ja keinoja, mitä osaamme ja mitkä ovat meitäkin auttaneet vaikeina aikoina. Voimme ojentaa surevalle laastarin. Vain sillä on merkitystä, että vierellä oleva välittää oikeasti ja aidosti.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys