Vie­rai­lut ovat mu­ka­via vä­ri­läik­kiä ar­jen har­mau­den kes­kel­lä. Vie­rai­ta on mo­nen­lai­sia. Toi­set voi­vat tul­la kau­kaa pit­kän­kin mat­kan ta­kaa, toi­set jää­vät yök­si ja jot­kut pii­pah­ta­vat no­pe­as­ti il­ta­kah­vil­la. Yh­tei­nen ni­mit­tä­jä vie­rai­den saa­pu­mi­sel­le on vie­rai­lun tuot­ta­ma jäl­leen­nä­ke­mi­sen ilo. On mu­ka­va is­tua ja kuun­nel­la, ja­kaa aja­tuk­sia ja vir­kis­tyä.

Vie­rai­lut ovat yleen­sä kak­si­suun­tai­sia, muu­ten vie­rai­lu­jen vä­lit hel­pos­ti pi­te­ne­vät ja saat­ta­vat lop­pua ko­ko­naan. Niin­pä ym­mär­räm­me, et­tä vie­rai­lu­kult­tuu­rin yl­lä­pi­to vaa­tii huo­len­pi­toa, ku­ten ih­mis­suh­teet yleen­sä­kin.

Sen li­säk­si, et­tä vie­rai­lut tuo­vat vaih­te­lua ar­keen, ne opet­ta­vat meil­le tär­ke­ää kuun­te­le­mi­sen tai­toa. Jo­kai­sel­la on omia ko­ke­muk­sia ker­rot­ta­va­naan ja mie­li­pi­tei­tä an­net­ta­va­naan. Kes­kus­te­lu­kump­pa­nei­den aja­tuk­set voi­vat ol­la hy­vin­kin kau­ka­na mei­dän omas­ta aja­tus­maa­il­mas­tam­me. On hyvä vä­lil­lä siir­tyä omal­ta ­– jo niin tu­tuk­si ja tur­val­li­sek­si käy­neel­tä – mu­ka­vuu­sa­lu­eel­ta si­vuun ja kuun­nel­len yrit­tää ym­mär­tää eri­lai­sia nä­kö­kul­mia. Sil­loin jo­kai­nen kuun­te­li­ja myös saa jo­ta­kin.

Jos­kus vie­raat ker­to­vat omia aja­tuk­si­aan, jot­ka ovat kuin mei­dän omas­ta elä­mäs­täm­me. Sil­loin pois­tuu se mie­lem­me toi­si­naan täyt­tä­vä har­ha­ku­vi­tel­ma, et­tei ke­nel­lä­kään muul­la ole sa­man­lai­sia ko­et­te­le­muk­sia kuin meil­lä it­sel­läm­me. Ys­tä­vän pur­ka­es­sa sy­dän­tään hä­nen ris­tin­sä voi­kin näyt­tää mei­dän omal­ta ris­til­täm­me, tai hä­nen elä­män­sä ilo­nai­heet voi­vat ol­la kuin mei­dän omas­ta elä­mäs­täm­me poi­mit­tu­ja. On suu­ri hel­po­tus huo­ma­ta, et­tä muil­la­kin on sa­man­lai­sia aja­tuk­sia, em­me­kä ole ko­ke­muk­si­nem­me yk­sin.

Kun joku on kul­ke­nut het­ken mei­dän kans­sam­me ja­ka­en omia tun­te­muk­si­aan, olem­me pal­jon rik­kaam­pia kuin ai­kai­sem­min. Sil­mät ja sy­dän avau­tu­vat nä­ke­mään asi­oi­ta, joi­ta ei vält­tä­mät­tä ole tul­lut aja­tel­leek­si ai­kai­sem­min. Sii­nä sa­mal­la ta­pah­tuu se vii­saus, joka kät­key­tyy van­haan sa­nan­las­kuun: ja­et­tu suru on vain puo­li su­rua, mut­ta ja­et­tu ilo on kak­sin­ker­tai­nen.