Juha Hu­ma­la­jo­ki

Tai­vaan kan­sa­lai­sen ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan tun­to­merk­ki on rak­kaus. Usko­vai­nen voi sil­ti tun­tea tä­män maa­il­man kes­kel­lä koti-ikä­vää.

Jee­suk­sen ai­ka maan pääl­lä oli lo­puil­laan. Oli tu­los­sa kär­si­myk­sen ja syn­tien so­vit­ta­mi­sen ai­ka, ai­ka pa­la­ta lä­het­tä­jän­sä luok­se tai­vaa­seen. Ope­tus­lap­set oli­vat saa­neet kul­kea Hy­vän Pai­me­nen seu­ras­sa, kuun­nel­la hä­nen ope­tus­taan ja näh­dä voi­mal­li­sia ih­me­te­ko­ja. Sii­nä Jee­suk­sen lä­hel­lä hei­dän oli ol­lut tur­val­li­nen ja hyvä ol­la, mut­ta ai­van koh­ta tuo kaik­ki oli muut­tu­va.

To­tuu­den tun­te­mi­nen

Jee­suk­sen läh­dön jäl­keen ope­tus­las­ten ja Jee­suk­sen seu­raa­jien oli jat­ket­ta­va elä­mää. Eh­kä se pe­lot­ti ja sai mie­len su­rul­li­sek­si. Jee­sus loh­dut­ti hei­tä ker­to­en lä­het­tä­vän­sä läh­tön­sä jäl­keen Puo­lus­ta­jan, joka joh­taa hei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den (Joh. 16:13). Kaik­ki se mikä oli vie­lä pei­tos­sa, oli au­ke­a­va niil­le, jot­ka us­koi­vat Jee­suk­seen. ”Nyt, Pyhä Hen­ki, ta­lu­ta, op­paa­na kul­je mat­kal­la. Sa­nal­la mei­tä va­lai­se, kir­kas­ta Jee­sus kai­kil­le.” (VK 151:4.)

Jee­sus opet­ti, et­tä tär­kein­tä ih­mi­sel­le on et­siä Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kas­ta tah­to­aan. Sen ohel­la et­si­jä saa myös ajal­li­sen hy­vän. (Matt. 6:31–33.)

Tie Ju­ma­lan val­ta­kun­taan

Apos­to­li­sen us­kon­tun­nus­tuk­sen se­li­tyk­ses­sä Lut­her opet­taa: ”Minä us­kon, et­tä maan pääl­lä on pelk­kä py­hien pyhä, pie­ni jouk­ko ja seu­ra­kun­ta yh­den ai­no­an pään, Kris­tuk­sen, alai­se­na, Py­hän Hen­gen ko­koon kut­su­ma­na. Se on sa­mas­sa us­kos­sa, mie­les­sä ja kä­si­tyk­ses­sä, sil­lä on mo­nen­lai­sia lah­jo­ja, mut­ta se on yk­si­mie­li­nen rak­kau­des­sa, vail­la ryh­mit­ty­mi­siä ja ja­kau­tu­mi­sia. Mi­nä­kin olen sen osa ja jä­sen.”

Maa­il­mas­sa on siis Ju­ma­lal­la oma kan­sa, jon­ka Jee­sus ve­rel­lään lu­nas­ti it­sel­leen. Al­ku­seu­ra­kun­nan ai­ka­na ja vie­lä tä­nään­kin ih­mi­siä ke­ho­te­taan us­ko­maan Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuu­lu­va so­vin­to­työ to­dek­si omal­le koh­dal­le. Sil­loin us­ko­jas­ta tu­lee tai­vaan kan­sa­lai­nen, joka jat­kaa elä­mää tä­män maa­il­man kes­kel­lä. Kun ih­mi­nen näin löy­tää tien­sä Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, käy niin kuin pel­toon kät­ke­tyn aar­teen ver­tauk­ses­sa. Us­ko­ja nä­kee pel­lon kät­ke­vän si­säl­leen kal­leim­man aar­teen, min­kä ih­mi­nen voi omis­taa (Matt. 13:44).

Tai­vaan kan­sa­lai­se­na

Sun­nun­tain ai­he ker­too tai­vaan kan­sa­lai­sis­ta: ”Sii­tä kaik­ki tun­te­vat tei­dät mi­nun ope­tus­lap­sik­se­ni, jos teil­lä on kes­ki­näi­nen rak­kaus” (Joh. 13:35). Jos tuo rak­kaus jos­tain syys­tä kyl­me­nee ja lop­puu, on syy­nä ai­na syn­ti, joka kan­nat­taa lait­taa pois. Vaik­ka ih­mi­nen omis­tai­si sy­dä­mes­sään kal­leim­man aar­teen ja sai­si elää Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa si­sa­rien ja vel­jien kes­ki­näi­ses­sä rak­kau­des­sa, us­ko­vai­nen on mo­nes­ti tä­män maa­il­man kes­kel­lä kuin muu­ka­lai­nen, joka tun­tee koti-ikä­vää.

Elä­män­po­lul­la voi ol­la ko­et­te­le­muk­sia ja sai­rauk­sia, ky­sy­myk­si­ä­kin, joi­hin ei ai­na koko elä­män ai­ka­na löy­dy vas­tauk­sia. Jak­san­ko sil­loin­kin luot­taa ja tyy­tyä sii­hen, et­tä tätä tie­tä kan­nat­taa kul­kea? Kun Jee­sus tu­lee toi­sen ker­ran, ei us­ko­vai­sel­la ole enää mi­tään ky­syt­tä­vää. ”Jo saa­puu Yl­kä tai­vai­nen, käy­kääm­me vas­taan rie­mui­ten. Nyt val­miik­si jo lamp­pum­me! Oi ter­ve, ra­kas Her­ram­me.” (VK 151:11.)

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 16:5–15

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi: ”Nyt minä me­nen hä­nen luok­seen, joka on mi­nut lä­het­tä­nyt. Ku­kaan teis­tä ei kysy mi­nul­ta, min­ne minä me­nen, vaan sy­dä­men­ne on täyn­nä mur­het­ta sen joh­dos­ta, mitä teil­le sa­noin. Mut­ta minä sa­non teil­le to­tuu­den: teil­le on hyö­dyk­si, et­tä minä me­nen pois. El­len mene, ei Puo­lus­ta­ja voi tul­la luok­sen­ne. Mut­ta men­ty­ä­ni pois minä lä­he­tän hä­net luok­sen­ne, ja hän tu­lee ja pal­jas­taa, et­tä maa­il­ma on vää­räs­sä, hän pal­jas­taa, mitä on syn­ti, mitä van­hurs­kaus ja mitä tuo­mio. Syn­ti on sii­nä, et­tä ih­mi­set ei­vät us­ko mi­nuun, van­hurs­kaus tu­lee jul­ki sii­nä, et­tä minä me­nen Isän luo et­te­kä te enää näe mi­nua, ja tuo­mio on sii­nä, et­tä tä­män maa­il­man ruh­ti­nas on tuo­mit­tu. Pal­jon enem­män­kin mi­nul­la oli­si teil­le pu­hut­ta­vaa, mut­ta te et­te vie­lä ky­ke­ne ot­ta­maan sitä vas­taan. Kun To­tuu­den Hen­ki tu­lee, hän joh­taa tei­dät tun­te­maan koko to­tuu­den. Hän ei näet puhu omis­sa ni­mis­sään, vaan pu­huu sen, min­kä kuu­lee, ja il­moit­taa teil­le, mitä on tu­le­va. Hän kir­kas­taa mi­nut, sil­lä sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa, hän saa mi­nul­ta. Kaik­ki, mikä on Isän, on myös mi­nun. Sik­si sa­noin, et­tä hän saa mi­nul­ta sen, min­kä hän teil­le il­moit­taa.”