Tuo­mo A. Ko­mu­lai­nen

Ju­ma­la kuu­lee sy­dä­mes­tä nou­se­van ru­kouk­sen. Sa­no­ja ei vält­tä­mät­tä tar­vi­ta ei­kä suur­ta jouk­koa, huo­kaus­kin löy­tää pe­ril­le.

Ru­koi­let­ko? Ar­jen ja työn kii­reis­sä ru­kous voi unoh­tua us­ko­vai­sel­ta­kin. Ju­ma­la sal­lii elä­määm­me ko­et­te­le­muk­sia muis­tut­taak­seen sii­tä, mikä on elä­mäs­sä tär­kein­tä. On­kin sa­not­tu, et­tä jos on niin ah­taal­la, et­tei ole paik­kaa mi­hin men­nä, kan­nat­taa men­nä pol­vil­leen.

Eh­kä­pä tu­tuin tapa ru­koil­la on kä­sien ris­ti­mi­nen. Oi­kea ru­kou­sa­sen­to ei kui­ten­kaan ole ki­veen­ha­kat­tu. Kun kä­si­var­te­ni lei­kat­tiin, jou­duin opet­te­le­maan mui­ta ta­po­ja.

Olet­ko huo­man­nut, kuin­ka it­ke­vä lap­si lä­hes­tyy omaa van­hem­paan­sa? Ei­kö vain kä­det ojos­sa? Näin ru­koil­tiin jo Van­han tes­ta­men­tin ai­ka­na (Ps. 134:2; 1. Kun. 8:22). Su­vi­seu­ra­tel­tas­sa­kin on kii­tet­ty Ju­ma­laa ”yle­tyin kä­sin”.

Kris­ti­no­pin mu­kaan ru­kous on sy­dä­men nöy­rää pu­het­ta Ju­ma­lan kans­sa. Toi­saal­ta Pyhä Hen­ki pu­huu Ju­ma­lan las­ten puo­les­ta sa­nat­to­min huo­kauk­sin (Room. 8:26). Ajat­te­len, et­tä jo­kai­nen ru­koil­koon omaa us­ko­ne­lä­mään­sä roh­kai­se­val­la ta­val­la. Tär­kein­tä on, et­tä ru­kous nou­see sy­dä­mes­tä ei­kä sitä esi­tä te­ko­py­hien ta­voin, ih­mis­kun­ni­aa et­sien (Matt. 6:1–8.)

Voit­ta­jien jou­kos­sa

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min teks­ti on osa Jee­suk­sen pit­kää hy­väs­ti­jät­tö­pu­het­ta omil­leen. Jee­sus on pa­laa­mas­sa Isän­sä luo, mis­tä on tul­lut­kin (Joh. 16:27–28). Hän val­mis­taa ope­tus­lap­si­aan sii­hen, et­tei pian enää ole omas­sa per­soo­nas­saan hei­dän kans­saan.

Tu­le­vat ajat ei­vät tule ole­maan help­po­ja kris­ti­tyil­le. Hei­dän osan­sa on tun­tea vie­raut­ta ja muu­ka­lai­suut­ta maa­il­mas­sa, toi­sin kuin Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan yh­tey­des­sä (Ef. 2:19).

Vaik­ka Ju­ma­lan lap­set ovat maa­il­mas­sa ha­jal­laan ja usein yk­si­näi­sel­lä var­ti­o­pai­kal­la, he ovat Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa sil­ti voit­ta­jien jou­kos­sa. Kos­ka Kris­tus on voit­ta­nut maa­il­man, Ju­ma­lan lap­sen ei tar­vit­se pe­lä­tä, roh­kai­se­vat evan­ke­liu­min sa­nat.

Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa on kaik­ki

Mo­nel­le rip­pi­kou­lu­lai­sel­le Her­ran ru­kous eli Isä mei­dän -ru­kous saat­taa tun­tua pel­käl­tä ul­ko­läk­syl­tä. Se ope­tel­laan, jot­ta pää­si­si ri­pil­le. En­nem­min tai myö­hem­min kui­ten­kin avau­tuu, mi­ten val­ta­va aar­re on ky­sees­sä. Isä mei­dän -ru­kouk­ses­sa on kaik­ki, mitä tar­vi­taan. Se on tar­koi­tet­tu niin hy­viin kuin huo­noi­hin het­kiin.

Kirk­koi­sä Cyp­ri­a­nus ku­vaa kau­niis­ti, mik­si Isä mei­dän -ru­kous­ta kan­nat­taa käyt­tää: ”Ru­koil­kaam­me siis, rak­kaat vel­je­ni, niin kuin Ju­ma­la on neu­vo­nut. Suo­tui­sa ja lä­hei­nen on se ru­kous, jos­sa Ju­ma­laa ru­koil­laan hä­nen oman ope­tuk­sen­sa mu­kai­ses­ti, jos­sa hä­nen kor­viin­sa ko­ho­aa Kris­tuk­sen ru­kous. Saa­koon Isä tun­nis­taa oman Poi­kan­sa sa­nat mei­dän ru­koil­les­sam­me! Hän, joka asuu si­säl­lä sy­dä­mes­säm­me (Ef. 3:17), ol­koon it­se myös ää­nes­sä. Ja kos­ka meil­lä on hä­net puo­lus­ta­ja­nam­me Isän luo­na syn­te­jäm­me vas­taan (1. Joh. 2:1), niin käyt­tä­kääm­me puo­lus­ta­jam­me sa­no­ja. Sil­lä kun hän sa­noo Isän an­ta­van meil­le mitä ta­han­sa me hä­nen ni­mes­sään Isäl­tä pyy­däm­me (Joh. 16:23), niin kuin­ka pal­jon te­hok­kaam­min saam­me­kaan sen, mitä pyy­däm­me, jos pyy­däm­me sitä hä­nen omal­la ru­kouk­sel­laan!”

Evan­ke­liu­mi­teks­ti: Joh. 16:23–33

Raa­mat­tu 1992: Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti: mitä iki­nä te pyy­dät­te Isäl­tä mi­nun ni­mes­sä­ni, sen hän an­taa teil­le. Tä­hän as­ti te et­te ole pyy­tä­neet mi­tään mi­nun ni­mes­sä­ni. Pyy­tä­kää, niin te saat­te, ja tei­dän ilon­ne on täy­del­li­nen.

Olen pu­hu­nut täs­tä teil­le ver­tauk­sin. Tu­lee ai­ka, jol­loin en enää käy­tä ver­tauk­sia vaan ker­ron teil­le avoi­mes­ti kai­ken Isäs­tä. Sinä päi­vä­nä te esi­tät­te pyyn­tön­ne mi­nun ni­mes­sä­ni, en­kä minä enää sano, et­tä kään­nyn Isän puo­leen tei­tä aut­taak­se­ni. Ra­kas­taa­han Isä it­se tei­tä, kos­ka te olet­te ra­kas­ta­neet mi­nua ja us­ko­neet, et­tä olen tul­lut Ju­ma­lan luo­ta. Isän luo­ta minä olen läh­te­nyt ja tul­lut tä­hän maa­il­maan, ja nyt minä jä­tän maa­il­man ja me­nen ta­kai­sin Isän luo.”

Ope­tus­lap­set sa­noi­vat: ”Nyt sinä pu­hut sel­vin sa­noin, et enää ver­tauk­sin. Me ym­mär­räm­me nyt, et­tä sinä tie­dät kai­ken ei­kä si­nun tar­vit­se odot­taa, et­tä joku ky­syy. Sik­si me us­kom­me, et­tä olet tul­lut Ju­ma­lan luo­ta.”

”Nyt te kyl­lä us­kot­te”, sa­noi Jee­sus. ”Tu­lee ai­ka – ja se on jo nyt – jol­loin te jou­dut­te ha­jal­le, kuka min­ne­kin, ja jä­tät­te mi­nut yk­sin. Yk­sin en sil­ti jää, sil­lä Isä on mi­nun kans­sa­ni. Olen pu­hu­nut teil­le tä­män, jot­ta teil­lä oli­si mi­nus­sa rau­ha. Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man.”

Bib­lia: Ja sinä päi­vä­nä et­te mi­tään kysy mi­nul­ta. To­ti­ses­ti, to­ti­ses­ti sa­non minä teil­le: mitä ikä­nä te anot­te Isäl­tä mi­nun ni­mee­ni, niin hän an­taa teil­le. Et­te ole mi­tään mi­nun ni­mee­ni tä­hän as­ti ano­neet: ru­koil­kaat, niin te saat­te, et­tä tei­dän ilon­ne olis täy­del­li­nen.

Näi­tä olen minä teil­le pu­hu­nut ta­pauk­sis­sa; mut­ta ai­ka tu­lee, et­ten minä sil­leen puhu teil­le ta­pauk­sis­sa, vaan il­moi­tan jul­ki­ses­ti teil­le mi­nun Isäs­tä­ni. Sinä päi­vä­nä pi­tää tei­dän ru­koi­le­man mi­nun ni­mee­ni. Ja en minä sano teil­le, et­tä minä ru­koi­len Isää tei­dän täh­ten­ne; sil­lä Isä ra­kas­taa it­se tei­tä, et­tä te mi­nua ra­kas­tit­te ja us­koit­te mi­nun Ju­ma­las­ta läh­te­neen. Minä läk­sin Isäs­tä ja tu­lin maa­il­maan: taas minä jä­tän maa­il­man ja me­nen Isän tykö.

Sa­noi­vat hä­nen ope­tus­lap­sen­sa hä­nel­le: kat­so, nyt sinä jul­ki­ses­ti pu­hut, ja et yh­tään ta­paus­ta sano. Nyt me tie­däm­me si­nun kaik­ki tie­tä­vän, ja et sinä tar­vit­se, et­tä joku si­nul­ta ky­syy, sen­täh­den me us­kom­me si­nun Ju­ma­las­ta läh­te­neen.

Je­sus vas­ta­si hei­tä: nyt te us­kot­te. Kat­so, ai­ka tu­lee, ja nyt tuli, et­tä te jo­kai­nen ha­joi­te­taan omil­len­sa, ja mi­nun te yk­si­nä­ni jä­tät­te. En minä kui­ten­kaan yk­si­nä­ni ole, sil­lä Isä on mi­nun kans­sa­ni. Näi­tä olen minä teil­le pu­hu­nut, et­tä teil­lä mi­nus­sa rau­ha olis. Maa­il­mas­sa on teil­lä tus­ka; mut­ta ol­kaat hy­väs­sä tur­vas­sa, minä voi­tin maa­il­man.