Mar­ja-Tert­tu Ko­mu­lai­nen

Kun mie­tin va­lo­ku­vien mer­ki­tys­tä lap­suu­den­ko­dis­sa­ni, muis­tan, et­tä ne kuu­lui­vat luon­nol­li­se­na osa­na ar­keen. Ny­ky­ai­kaan ver­rat­tu­na su­ku­jen asuin­pai­kat oli­vat kiin­te­äm­mät. Kun toi­sis­taan kau­em­pa­na asu­vat su­ku­lai­set tu­li­vat kool­le, eräs tär­keim­mis­tä pu­hee­nai­heis­ta oli­vat van­hat va­lo­ku­vat.

Ker­ro­taan, et­tä kun sota-ai­ka­na käs­ky läh­teä evak­koon saa­vut­ti ra­jan lä­hel­lä asu­vat ih­mi­set, moni eh­ti kaa­pa­ta mu­kaan vain tär­keim­piä esi­nei­tä, ku­ten su­vun va­lo­ku­va-al­bu­min. Rau­han ai­ka­na taas saat­toi tu­li­pa­lo tu­ho­ta per­heen ko­din, jol­loin va­lo­ku­vien me­net­tä­mis­tä pi­det­tiin eri­tyi­sen suu­re­na va­hin­ko­na.

Ol­les­sa­ni 1970-lu­vul­la opis­ke­luu­ni kuu­lu­val­la har­joit­te­lu­jak­sol­la muis­tin, et­tä lä­hel­lä ole­val­la paik­ka­kun­nal­la asui su­ku­lai­si­am­me isän puo­lel­ta. Tie­sin, et­tä paik­ka oli maa­lais­ta­lo, mut­ta asuk­kais­ta olin näh­nyt vain mum­mo­ni si­sa­ren. Nuo­ren ih­mi­sen mut­kat­to­muu­del­la kat­soin lu­et­te­los­ta per­heen nu­me­ron ja soi­tin.

Pu­he­li­meen vas­ta­si emän­tä, joka olet­ti pu­he­lun tu­le­van ihan muul­ta hen­ki­löl­tä, ja pu­hut­te­li mi­nua vä­hem­män ys­tä­väl­li­ses­ti. Kun sel­vi­si, et­tä olen­kin su­ku­lais­tyt­tö en­kä muu­an maa­työ­mie­hen tyt­töys­tä­vä, sain­kin läm­pi­män vas­taa­no­ton, jota kom­mel­lus vain pi­ris­ti.

Men­nes­sä­ni käy­mään su­ku­lais­te­ni luo­na oli pai­kal­la use­am­pi­a­kin su­vun jä­se­niä. Kat­se­lim­me yh­des­sä va­lo­ku­via, ja muis­tok­si sain isäs­tä­ni so­ti­las­pu­vus­sa ote­tun nuo­ruu­den­ku­van.

Kun isä­ni sit­ten myö­hem­min nuk­kui pois, hän­tä saat­ta­maan tuli myös vie­rai­lul­la ta­paa­mi­a­ni su­ku­lai­sia. Muis­to­ti­lai­suu­den jäl­keen isän ser­kuk­set viet­ti­vät het­ken va­lo­ku­va-al­bu­mien ym­pä­ril­lä. Päät yh­des­sä, vilk­kaas­ti ru­pa­tel­len he vaih­toi­vat aja­tuk­sia ja merk­ka­si­vat vih­re­äl­lä kui­va­mus­teel­la tun­nis­ta­mi­aan hen­ki­löi­tä. He tie­si­vät, kei­tä oli­vat 1920-lu­vul­la ote­tun ku­van hen­ki­löt ja min­ne tuo­kin van­ha­nai­kai­sen nä­köi­nen hen­ki­lö­au­to oli läh­dös­sä.

Su­vun van­him­mat jä­se­net, sa­moin kuin van­hem­pam­me ja iso­van­hem­pam­me, ovat siir­ty­neet jo täs­tä ajas­ta pois. Kii­tol­li­suu­del­la ja siu­na­ten tah­dom­me aja­tel­la hei­tä. Mut­ta jo­ta­kin me tä­män ajan ”vart­tu­neet” voim­me vie­lä teh­dä – ke­rä­tä su­kuun liit­ty­viä, tär­kei­tä asi­oi­ta muis­tiin.

Kun per­heem­me nuo­rim­mai­nen läh­ti esi­kou­luun, en jää­nyt le­pää­mään laa­ke­reil­la­ni. Otin esil­le ai­em­min hank­ki­ma­ni va­lo­ku­va-al­bu­mit – yh­den jo­kais­ta las­tam­me var­ten. La­jit­te­lin ku­vat vuo­si­lu­vun pe­rus­teel­la ka­soi­hin. Ko­e­tin va­li­ta jo­kai­sel­le lap­sel­le par­haim­pia hei­hin liit­ty­viä otok­sia. Puo­li­so­ni oli­kin jo teh­nyt oi­vaa poh­jus­tus­työ­tä mer­ki­tes­sään ku­vien taak­se, kuka tai kei­tä ku­vas­sa on ja mis­sä kuva on otet­tu ja mil­loin. Niin­pä jo­kai­sel­le ko­toa läh­te­väl­le nuo­rel­le on ol­lut mu­kaan an­net­ta­vak­si ku­va­ko­ko­el­ma, jos­sa asi­a­no­mai­nen on pää­hen­ki­lö­nä.