Marja-Terttu Komulainen
Lukiossa ollessani yleinen historia ei ollut vahvimpia puoliani. Lopputenttien aikana historian osaamistani voisi kuvata kuin heikoilla jäillä olemiseksi. En siis kuulunut niihin onnellisiin, joille historian laajat kokonaisuudet selvisivät lopputenttiin lukiessa.
Suhteeni lähihistoriaan on paljon luontevampi. Oikeastaan se on alkanut elää minulle vasta myöhemmin, muistelmien ja elämänkertojen kautta. Niissä pääosaa eivät saa suuren maailman tapahtumat, vaan lukijan empatiaa keräävät syvimmät yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen kohtalot.
Olen lueskellut terveydenhuollossa toimineiden henkilöiden muistelmia. Eräs mielenkiintoisimmista on mielestäni Anna-Liisa Sjögrenin Sydänlääkäri muistelee. Koskettavia ja paikoin riemastuttavia ovat muun muassa kunnankätilöiden elämänmakuiset muistelmat. Tai runsaudensarveksi mainittu äidinkielenopettaja Terttu Tupalan muistelmateos Oi minne loittonitte päivät.
Muiden muassa noiden kirjojen sivuilta olen löytänyt tietoa itseäni kiinnostavista aiheista:
– Millaista oli kunnankätilön työ 1900-luvun köyhinä mutta lapsirikkaina vuosina? tai
– Millaista oli elää pakkastalvea komealta näyttävässä mutta kylmässä pappilassa, jossa puutetta oli ajoittain ruuastakin? tai
– Millaisia olivat 1800-luvun nälkävuodet?
Olemme ikätovereideni kanssa joskus harmitelleet, että emme aikanaan osanneet kysyä vanhemmiltamme tai muilta ikäihmisiltä menneiden aikojen asioista ja tapahtumista ja siitä, miten he jaksoivat kestää kaiken sen, minkä joutuivat kohtaamaan: pelot, suuret menetykset ja muut vaikeudet.
Kirjassa Tässä auttoi Herra kerrotaan elävästä uskosta ja turvasta Jumalan johdatuksessa vaikeinakin aikoina.
”Sun kätes, Herra, voimakkaan
suo olla turva Suomenmaan
niin sodassa kuin rauhassa
kuin murheen, onnen aikana.”
(VK 577:1)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys