Yh­tä vuot­ta vail­le nel­jän­nes­vuo­si­sa­taa, lä­hes 24 vuot­ta. Py­säh­dyn miet­ti­mään. To­si­aan­kin sii­tä on niin pit­kä ai­ka ku­lu­nut, kun olem­me vai­mo­ni kans­sa kah­des­taan suun­nan­neet seu­roi­hin ja is­tu­neet seu­ra­pen­kis­sä il­man lap­sia. Muis­tan­ko­han sitä ai­kaa edes kun­nol­la, ky­syn mie­les­sä­ni it­sel­tä­ni. Se oli sil­loin nuo­re­na pa­ri­na. Ai­kaa, kun opis­kel­tiin ja käy­tiin töis­sä ja asut­tiin Raa­hen kes­kus­tan tun­tu­mas­sa. En­sin ker­ros­ta­los­sa ja sit­ten omas­sa ri­vi­ta­lo­ko­dis­sa. Vä­lil­lä seu­roi­hin saat­toi men­nä kä­ve­le­mäl­lä tai pyö­räl­lä. Hel­pos­ti, kun kah­den ol­tiin.

Raa­hen van­hal­le rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le oli help­po men­nä, oi­ke­as­taan kuin ko­tiin oli­si tul­lut muu­ta­man Ou­lus­sa asu­tun vuo­den jäl­keen. Oli­han paik­ka mi­nul­le tut­tu jo lap­suu­des­ta­ni läh­tien. Siel­lä olin ol­lut mo­net ker­rat seu­rois­sa, py­hä­kou­lus­sa tai nuor­ten il­las­sa. Ja mikä nyt nuo­re­na mie­he­nä oli­kaan is­tua, tuo­re avi­o­vai­mo vie­rel­lään.

Pa­laan nii­hin ai­koi­hin. Mie­tin, et­tä oli­ko­han sil­loin hel­pom­paa kes­kit­tyä kuun­te­le­maan pu­het­ta, kun vie­res­sä ja sy­lis­sä ei ol­lut lap­sia. Epäi­len, et­tä ei. Usein lap­set aut­ta­vat kes­kit­ty­mään olen­nai­seen, vaik­ka vä­lil­lä huo­len­pi­toa ja huo­mi­o­ta tar­vit­se­vat­kin. Sen he ovat mo­nes­ti opet­ta­neet. Olem­me saa­neet jo niin pit­kään käy­dä seu­rois­sa lap­si­per­heen van­hem­pi­na, et­tä nuo ajat nuo­re­na pa­ri­na kah­des­taan ovat jo kau­kai­sis­sa muis­tois­sa. Nii­hin pa­lat­ta­neen uu­del­leen, kun vuo­det vie­ri­vät eteen­päin, pie­nim­mäi­set kas­va­vat ja har­maus ot­taa li­sää val­taa meis­tä en­ti­ses­tä nuo­res­ta pa­ris­ta.

Mo­net seu­ra­ker­rat ja mo­net pak­kaa­mi­set mah­tu­vat näi­hin vuo­siin. Vä­lil­lä en­nen seu­ro­ja pu­hu­taan seu­ra­mie­les­tä, et­tä jak­set­tai­siin kes­kit­tyä kuun­te­le­maan pu­het­ta ja käy­dä seu­rois­sa. Seu­ra­miel­tä on­kin tär­keä ru­koil­la ja hyvä pa­ka­ta mu­kaan. Lap­si­per­hees­sä, ai­na­kin meil­lä, mu­kaan pa­ka­taan usein myös muu­ta­ma pik­ku­au­to tai vih­ko ja ky­niä. Ne ovat tär­kei­tä nii­hin het­kiin, kun pie­nim­mis­tä tun­tuu, et­tei tah­do malt­taa enää pel­käs­tään is­tua. Lap­set kun osaa­vat kuul­la ja toi­mia yh­tä ai­kaa, min­kä tai­don me van­hem­mat olem­me it­ses­täm­me jo ka­dot­ta­neet.

Seu­ra­pu­heen ai­ka­na seu­ra­pen­kis­sä eh­di­tään elä­mään mo­nen­lais­ta het­keä ja vai­het­ta. Vä­lil­lä lap­set kes­kit­ty­vät pel­käs­tään kuun­te­le­maan, toki paik­kaa saa­te­taan vaih­taa isäl­tä äi­dil­le tai toi­sin­päin. Nyt täs­sä koh­taa penk­kiä on mu­ka­vam­pi is­tua ja kuun­nel­la. Vä­lil­lä taas au­to­lei­kit ja piir­tä­mi­nen lo­mit­tu­vat su­ju­vas­ti osak­si yh­des­sä seu­ra­pu­heen kans­sa. Tut­tu­ja seu­ra­vie­rai­ta­kin saa­te­taan vä­lil­lä et­siä, en­nen kuin on tar­peen käy­dä wc:ssä – täl­lä ker­taa ei aut­ta­nut, vaik­ka siel­lä käy­tiin juu­ri en­nen pu­heen al­kua. Pien­tä ja jos­kus vä­hän isom­paa­kin tou­hua ja muu­ta­ma tär­keä ää­neen tai si­pis­ten lau­sut­tu asia. Tu­li­vat­pa juu­ri mie­leen.

Vä­lil­lä van­hem­pa­na huo­maan, et­tä alan miet­ti­mään ja jos­kus eh­kä vä­hän it­seä las­taa­maan­kin, et­tä häi­rit­se­vät­kö las­ten ää­net mui­den seu­ra­pu­heen kuun­te­le­mis­ta. Sen­kin olen huo­man­nut, et­tä mitä kor­ke­am­mak­si asi­aa omas­sa mie­les­sään las­taa, sitä voi­mak­kaam­pa­na al­ka­vat las­ten ää­net ja väsy it­ses­sään tun­tu­maan. Jos­kus on ol­lut hyvä ot­taa si­vum­mal­la ai­ka­li­sää kah­des­taan lap­sen kans­sa tai pi­tää pie­net isä-lap­si­seu­rat, jot­ka ovat yleen­sä rau­hoit­ta­neet niin lap­sen kuin isän­kin mie­len. Sa­mal­la ru­kouk­sen mie­li on, et­tä tämä vah­vis­tai­si lap­ses­sa läm­pi­miä seu­ra­muis­to­ja, et­tä seu­rois­sa saam­me kiu­kun­kin het­kel­lä ol­la tai­vaal­li­sen Isäm­me tur­val­li­ses­sa hoi­dos­sa. Van­hem­pi­na voim­me ol­la va­pain mie­lin ja muis­tut­taa it­seä, et­tä jos jos­sain niin Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kes­kel­lä saa­vat las­ten ää­net va­paas­ti kuu­lua.

Yk­si muis­to vuo­sien ta­kaa seu­ra­pen­kis­sä pa­laa mie­lee­ni. Yk­si lap­sis­tam­me is­tui sy­lis­sä ja pu­het­ta kuun­nel­les­saan sa­mal­la si­lit­te­li pos­ki­a­ni ja par­taa­ni sekä seu­ra­si pu­hu­jaa. Koh­ta lap­si si­pi­si kor­vaa­ni ja ar­ve­li pu­hu­jan eh­kä koh­ta kuo­le­van, kos­ka oli lap­sen mie­les­tä jo ai­ka van­ha. Eh­kä tuos­sa het­kes­sä myös isän kuo­le­ma tuli las­ta lä­hel­le, ja hän sa­noi, et­tä "sit­ten kun, isä, kuo­let, niin sano Jee­suk­sel­le, et­tä sinä tu­li­sit vie­lä jok­si­kin ai­kaa tän­ne mei­dän kans­sa".

Ei ole sat­tu­maa, et­tä Jee­sus aset­ti lap­sen us­kon esi­ku­vak­si ja tai­vaan val­ta­kun­nan suu­rim­mak­si. Me van­hem­mat ja ai­kui­set usein jär­kei­lem­me lii­kaa ja tu­lem­me si­ten it­se aset­ta­neek­si epäi­lyk­siä us­kon tiel­lä. Mes­ta­rim­me on it­se opet­ta­nut, et­tä las­ten kal­tais­ten on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja lap­sen us­kol­la pää­sem­me ker­ran tai­vaan ko­tiin. Tätä lap­sen us­koa tah­don myös omal­le koh­dal­la­ni omis­taa ja pääs­tä ker­ran tai­vaan seu­roi­hin Jee­suk­sen luok­se yh­des­sä kaik­kien rak­kai­den kans­sa.