Pek­ka Pouk­ku­la

"Kah­too­ko­han se Mart­ti-pap­pa mei­tä tai­vaas­ta?"

Ha­vah­dun pie­nem­pien las­ten kes­kus­te­luun ja miet­tei­siin edes­men­nees­tä isäs­tä­ni. To­ka­luok­ka­lai­nen tie­tää ker­toa pa­pan nä­ke­vän hei­dän leik­kin­sä, kun hän kat­soo tai­vaas­ta tän­ne alas­päin. Vä­hi­tel­len lii­tyn it­se­kin mu­kaan kes­kus­te­luun, sil­lä lap­set ha­lu­a­vat jäl­leen kuul­la, mil­tä Mart­ti-pap­pa näyt­ti.

Yri­tän ku­vail­la muu­ta­mal­la sa­nal­la myös sen, et­tä mi­nus­sa ja pa­pas­sa oli sa­maa nä­köä, hius­tyy­liä myö­ten. Si­tä­hän meil­lä kal­juil­la mie­hil­lä ei tosi asi­as­sa ol­lut kum­pai­sel­la­kaan, ei hiuk­sia ei­kä ai­na­kaan hius­tyy­liä, jos ei pal­jon muu­ta­kaan tyy­liä, mut­ta se ei ol­lut nyt oleel­lis­ta. Oleel­lis­ta ovat muis­tot sii­tä tu­tuk­si tul­lees­ta Mart­ti-pa­pas­ta, jon­ka suu­rin osa lap­sis­tam­me tun­tee vain mui­den ker­to­ma­na. Var­maan sik­si hä­neen pa­la­taan il­ta­ru­kouk­ses­sa tai au­to­lei­keis­sä, jos­kus kum­mas­sa­kin. Lap­set tah­to­vat vah­vis­tus­ta sil­le muis­tol­le, jon­ka oma mie­li on pa­pas­ta ra­ken­ta­nut mui­den ker­to­muk­sis­ta ja va­lo­ku­vis­ta. Täl­lä ta­voin se säi­lyy mu­ka­na mat­kas­sa.

Kes­kus­te­lu jat­ku­es­sa to­te­am­me, et­tä pa­pas­ta oli­si var­mas­ti ol­lut mu­ka­va näh­dä mei­dät kaik­ki tääl­lä Pöl­län­pe­räl­lä. Ker­ron, et­tä Mart­ti-pa­pal­le lap­set oli­vat tär­kei­tä. Var­sin­kin kun lap­set näyt­ti­vät luon­net­taan, vaik­ka jal­kaa pol­kien, niin pap­paa hu­vit­ti. Hä­nen suu­pie­len­sä ny­ki­vät sil­lai mu­ka­vas­ti ja koh­ta pap­paa nau­rat­ti leik­ki­säs­ti.

Lap­set kuun­te­le­vat het­ken, kun­nes lei­kit taas jat­ku­vat. It­se jään vie­lä miet­tei­siin ja mo­niin muis­toi­hin. Tun­tuu tu­tul­ta. Ele­tään taas huh­ti­kuu­ta, lä­hes päi­väl­leen sa­maa ai­kaa, kuin 19 vuot­ta sit­ten. Ke­vät­tä, jol­loin isä sai kut­sun Tai­vaan ko­tiin.

Naa­pu­riin oli help­po pis­täy­tyä. Ei ol­lut ku­lu­nut kuin muu­ta­mia kuu­kau­sia mei­dän al­ku­ke­säm­me muu­tos­ta. Meil­le oli val­mis­tu­nut uu­si koti van­hem­pie­ni naa­pu­riin, meh­tä­lai­tu­men­tien var­teen. Ja vie­lä Pöl­län­pe­räl­le, jo­hon en ai­na­kaan ai­ko­nut enää ta­kai­sin pa­la­ta, kun siel­tä nuo­re­na pää­sin pois. Muu­ta­mat vuo­det muu­al­la oli­vat muut­ta­neet mie­len ja olin val­mis pa­laa­maan per­hee­ni kans­sa lap­suu­te­ni mai­se­miin. Pa­luu maal­le ta­pah­tui muu­ta­mien kau­pun­gis­sa asut­tu­jen vuo­sien jäl­keen.

Las­ten ni­me­ä­mä pa­pan Hi­a­ce ”tik­tu” oli tut­tu näky. Hän aje­li mum­mun kans­sa pit­kin Pöl­län­pe­rää. Mil­loin suun­ta­na oli ran­ta­perk­ki­öt, pel­to­kier­ros tai he me­ni­vät tar­kis­ta­maan, on­ko meri py­sy­nyt pai­kal­laan. Näi­tä ru­tii­ne­ja meil­lä­kin vä­lil­lä seu­rat­tiin, myös usein puo­lin ja toi­sin pis­täy­dyt­tiin.

Nyt­kin olin sel­lai­sel­la pi­ka­vi­sii­til­lä, ku­ten oli ta­pa­na sa­noa. Isä tai­si is­tua kiik­ku­tuo­lis­sa lei­vi­nuu­nin edes­sä, kä­des­sään hä­nel­lä oli eh­kä Esa Ant­ta­lan so­ta­kir­ja tai Kan­sa Tais­te­li -leh­ti. Nii­tä oli usein pino isän vie­res­sä tai ka­ma­rin pöy­däl­lä. Isä tyk­kä­si lu­kea. Mie­lui­sin­ta lu­et­ta­vaa oli­vat ker­to­muk­set sota-ajas­ta, jopa niin, et­tä osan kir­jo­ja ja leh­tiä hän luki use­am­man­kin ker­ran.

Kiik­ku­tuo­lis­sa is­tu­es­saan hän kuun­te­li myös ra­di­o­ta, jos ei sit­ten teh­nyt sa­maa le­väh­tä­en. Isäl­lä oli va­ka­va sy­dän­sai­raus, joka lait­toi toi­me­li­aan mie­hen usein le­väh­tä­mään, jot­ta pys­tyi taas jo­ta­kin te­ke­mään. Il­tai­sin isä sa­noi­kin usein, et­tä täy­tyy en­sin le­väh­tää, et­tä jak­saa al­kaa nuk­ku­maan. Sil­loin tie­sin, et­tä niin isä kuin sy­dän oli vä­sy­nyt. Kes­kus­tel­tiin kuu­lu­mi­sia, ne isä muis­ti yleen­sä ai­na ky­syä. Oli isäl­lä muu­ta­kin asi­aa.

Vä­hi­tel­len isä siir­tyi asi­aan. Hän pu­he­li: "Nyt, kun sinä Pek­ka asut täs­sä lap­sis­ta kai­kis­ta lä­him­pä­nä ja olet tääl­lä var­mas­ti en­sim­mäi­se­nä, mi­kä­li mi­nul­le sat­tuu jo­tain, muis­ta, et­tei mi­nua saa vie­dä enää sai­raa­laan. Tah­don ol­la ko­to­na." Sa­mal­la isä ker­toi, mi­ten oli viet­tä­nyt sai­raa­las­sa niin pal­jon yk­si­näi­siä il­to­ja ja öi­tä, vä­lil­lä pit­ki­ä­kin ai­ko­ja. Sin­ne hän ei enää ha­lun­nut.

Isä koki, et­tä sai­raa­lan ik­ku­nois­ta nä­kyi vain tyh­jyyt­tä. Ai­na­kaan siel­tä ei nä­ky­nyt Pöl­län­pe­rää. Ei nä­ky­nyt tut­tu­ja mai­se­mia ei­kä ol­lut tär­kei­tä ru­tii­ne­ja. Ei ohi­a­ja­via au­to­ja, mök­ki­läi­siä tai ka­las­ta­jia, hei­tä, jot­ka päi­vit­täin ajoi­vat lap­suu­den­ko­ti­ni ohit­se. Ei­kä siel­lä ol­lut ai­na­kaan omia rak­kai­ta. Sitä isä tar­koit­ti yk­si­näi­syy­del­lä: lä­hel­lä ei ol­lut ke­tään. Sii­hen hän ei ol­lut tot­tu­nut.

Kuun­te­lin hil­jaa. Mi­nul­le ojen­net­tiin tu­paan­tu­li­ais­lah­jaa, jota en oli­si ha­lun­nut vas­taa­not­taa. Päin­vas­toin oli­sin ha­lun­nut työn­tää sen pois, kau­ak­si ää­ret­tö­mään. Isä­ni oli maan­vil­je­li­jä. Syk­syn sa­don jäl­keen uut­ta kyl­vöä ei enää oli­si. On­nek­se­ni en tuos­sa vai­hees­sa tien­nyt, et­tä isän kor­juu­het­ki oli niin lä­hel­lä.

Kuu­kau­det ku­lui­vat ja siir­ryt­tiin tal­ves­ta al­ku­ke­vää­seen. Si­nä­kin il­ta­na olin pis­täy­ty­mäs­sä isäl­lä ja äi­dil­lä. Siel­lä oli muu­ta­ma muu­kin sa­mal­ta ky­läl­tä ku­ten usein muul­loin­kin. Isäl­lä ja äi­dil­lä oli pal­jon ys­tä­viä. Vie­raat vie­lä jäi­vät mi­nun läh­ties­sä. Ovea sul­kies­sa en ar­van­nut, et­tä avaan sen jo koh­ta toi­sen­lai­seen het­keen.

Äi­din hä­tään­ty­nyt soit­to saa­vut­ti ja kii­ruh­din pai­kal­le. Hä­tä­kes­kuk­ses­ta saa­tu­jen oh­jei­den aut­ta­ma­na aloin el­vyt­tä­mään isää­ni. Vie­lä het­ki sit­ten ta­los­sa ol­lut läm­min tun­nel­ma ja pu­heen­so­ri­na oli pois­sa. Läm­pö oli pa­en­nut myös isäs­tä. Läs­nä oli­vat vain epä­toi­vo ja tais­te­lu py­säh­ty­nyt­tä ai­kaa vas­taan. Hä­tään­ty­nee­nä tois­tin Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä isä sai­si vie­lä elää.

Mi­nuu­tit ku­lui­vat ja am­mat­ti­aut­ta­jien li­säk­si pai­kal­le saa­pui­vat myös si­sa­ruk­se­ni yk­si toi­sen­sa jäl­keen. El­vy­tys jat­kui, oli jat­ku­nut jo pit­kään. "Muis­ta, et­tei mi­nua saa vie­dä enää sai­raa­laan." Muis­tin isän sa­nat, vaik­ka olin ha­lun­nut ne unoh­taa. Nyt­kin teki mie­li työn­tää ne taka-alal­le. Sa­mal­la mie­tin, mil­lais­ta isän elä­mä tu­li­si eh­kä ole­maan, jos hän sel­vi­äi­si. Isä ei ha­lun­nut enää sai­raa­laan. Isän toi­vo­mus ja oma toi­vo­muk­se­ni ris­tei­li­vät. Luo­pu­mi­nen teki ki­pe­ää, jo­kai­sel­le. Mie­les­sä so­per­sin Tai­vaan Isän puo­leen: "Älä an­na isän enää he­rä­tä." Hil­jai­nen suru täyt­ti pir­tin.

Isän kuo­le­man hy­väk­sy­mi­nen oli mi­nul­le hy­vin vai­ke­aa ja su­rua reu­nus­ti suun­na­ton epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den tun­ne. Isä ja äi­ti oli­vat elä­mäs­sään ko­ke­neet iso­ja ajal­li­sia vas­toin­käy­mi­siä ja mi­nun oli vai­kea hy­väk­syä, et­tä nyt in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na hel­pom­man elä­män­vai­heen koit­ta­es­sa isä kut­sut­tiin Tai­vaan ko­tiin. Pu­rin tus­kaa­ni Tai­vaan Isäl­le mo­nil­la mik­si-ky­sy­myk­sil­lä. Sil­loin olin myös ah­taim­mil­la­ni oman us­ko­ne­lä­män kans­sa. Vä­lil­lä tun­tui, et­tä uu­vun kuor­man al­le. Tai­vaan Isä jak­soi kuun­nel­la tus­kaa­ni ja siu­na­si mi­nul­le saat­to­mie­hiä, joil­le sain tun­te­muk­si­a­ni pur­kaa. Oli loh­dul­lis­ta. Vä­hi­tel­len löy­sin mo­nia kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta isän elä­mäs­tä.

Vuo­det ku­lu­vat, mut­ta isän muis­to elää mu­ka­na las­ten kaut­ta usein hy­vin ar­ki­sis­sa­kin het­kis­sä kes­kel­lä leik­ke­jä tai mum­mul­la käy­des­sä. Isä luot­ti elä­mäs­sään myös vai­keim­pi­na het­ki­nä Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Hän pu­he­li, et­tä meil­le ei ole lu­vat­tu help­poa elä­mää. Maan­vil­je­li­jä­nä hän muis­tut­ti ai­na, et­tä sekä kyl­vö et­tä sato on Luo­jas­sa.

Kal­leim­pa­na lah­ja­na isä tah­toi vaa­lia us­ko­mi­sen lah­jaa. Hän toi­voi, et­tä me lap­set ja seu­raa­va su­ku­pol­vi juur­tui­sim­me Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Ha­lu­an kii­tol­li­suu­del­la vaa­lia sy­dä­mes­sä­ni isän jät­tä­mää pe­rin­töä. Vä­sy­nyt mat­ka­mies on saa­nut ian­kaik­ki­sen le­von.