Lu­mi­sa­de pis­te­li pit­kin kas­vo­ja tuu­len ujel­ta­es­sa kor­vis­sa. Tun­tui se tui­ver­rus vä­hän muu­al­la­kin, sil­lä kas­vois­sa tun­tui ihan tal­vel­ta. Kyl­mäl­tä ja vii­mal­ta. Sil­mä­la­sit an­toi­vat suo­jaa sil­mil­le, vaik­ka toi­saal­ta sa­ke­ne­va lumi ty­käs­tyi aset­tua lins­seil­le. Ve­din ta­kin hup­pua sy­vem­mäl­le, suo­jak­si, sa­mal­la kun oi­kai­sin ot­sa­lamp­pua näyt­tä­mään suun­taa. Hyvä täs­sä oli kui­ten­kin ede­tä.

Meil­lä päin ai­na­kin al­ku­tal­vi oli ol­lut lep­poi­sa. Kun­non pak­ka­nen tuli vas­ta jou­lun jäl­keen ja se­kin tai­si vain päi­vän kes­tää. Pik­kui­sen vaan mei­tä kip­ris­tel­lä. Sen ai­kaa kui­ten­kin, et­tä eh­din etei­seen polt­to­pui­ta kan­taa ja seu­raa­via kir­veel­lä pie­niä. On­pa­han sit­ten val­mii­na, jos pak­ka­set jat­ku­vat. Ja tie­tys­ti tu­let lait­ta­maan pe­sään. Tun­tui heti pal­jon läm­pi­mäm­mäl­tä. Sen ai­no­kai­sen ker­ran, sil­lä jo sa­mal­le il­taa sää lauh­tui. Ei­kä lun­ta­kaan ol­lut sit­ten vii­me tal­ven. Nät­tiä tal­vea oli ol­lut to­si­aan.

Tänä il­ta­na oli kui­ten­kin vä­hän toi­sin. Lu­mi­sa­tees­sa ja tuu­les­sa kä­vel­les­sä to­si­aan tie­si ja tun­si, et­tä koh­ta ale­taan ole­maan kes­ki­tal­ves­sa. Mi­nun suun­na­tes­sa len­kil­le vai­mo ja lap­set te­ki­vät läh­töä kou­lun jääl­le luis­te­le­maan. Mu­ka­va oli seu­ra­ta sitä to­hi­naa etei­ses­sä, kun so­pi­via luis­ti­mia ja ky­pä­riä so­vi­tel­tiin. On­nek­si mai­lat ha­et­tiin val­miik­si jo ai­em­min.

Oli mi­nul­la toi­nen­kin suun­ni­tel­ma. Len­kin jäl­keen ajat­te­lin käy­dä äi­dil­lä ky­läs­sä ja il­ta­kah­vil­la. Meil­lä oli sai­ras­tel­tu jou­lun ai­kaan, jo­ten ky­läi­lyt oli­vat jää­neet vä­hem­mäl­le. Myös äi­din luo­na. Nyt tun­tui so­pi­val­ta het­kel­tä pis­täy­tyä naa­pu­riin pa­luu­mat­kal­la. Tai pää­tin jo en­nak­koon, et­tä nyt ei pel­käs­tään pis­täy­dy­tä, vaan vii­väh­de­tään.

Ul­ko-oven avat­tu­a­ni huu­te­lin jo etei­ses­tä, et­tä kuka on tu­los­sa. Äi­dil­lä liik­ku­mi­nen on hei­ken­ty­nyt, jo­ten ul­ko-oven avain on bok­sis­sa. Sil­lä­kin huu­te­lin, kos­ka tie­sin il­ta­hoi­ta­jan jo käy­neen. Tai äi­ti­hän ei puhu pel­käs­tään hoi­ta­jis­ta, vaan piik­ki­tä­deis­tä tai -po­jis­ta. Nimi juon­tuu sii­tä, kun he huo­leh­ti­vat muun hoi­ta­mi­sen ohel­la myös äi­din di­a­be­tek­sen hoi­dos­ta. Äi­ti on hyvä kek­si­mään ni­miä it­sel­leen tär­keil­le ih­mi­sil­le. On ol­lut sitä ai­na.

En edes en­nät­tä­nyt eteis­tä pi­dem­mäl­le, kun tu­tun kuu­loi­nen seu­ra­pu­he ta­voit­ti kor­va­ni. Pirt­tiin pääs­ty­ä­ni huo­ma­sin, et­tä äi­dil­lä oli me­nos­sa ko­ti­seu­rat tab­le­tin ää­rel­lä. Tur­val­li­nen Ju­ma­lan sana täyt­ti pie­nen pir­tin tal­vi­sen ar­ki-il­lan. Lu­mi­sa­tees­ta ja vii­mas­ta tul­tu­a­ni tun­tui niin ko­toi­sal­ta ja läm­pi­mäl­tä. Juh­la­val­ta­kin. En­pä ar­van­nut len­kil­lä ol­les­sa­ni, et­tä jo het­ken pääs­tä saan is­tah­taa ko­ti­seu­rois­sa. Äi­ti­kin ilah­tui saa­des­saan seu­ra­vie­raan.

Sii­nä seu­ro­ja kuun­nel­les­sa ky­syin äi­dil­tä, oli­ko hän it­se saa­nut seu­rat kuu­lu­maan tab­le­tis­ta. Äi­ti ker­toi sa­no­neen il­ta­hoi­ta­ja­po­jal­le ha­lu­a­van­sa kuun­nel­la seu­rat vie­lä täl­le il­taa, kun vä­hän yk­si­näi­sel­tä­kin oli tun­tu­nut. Niin­pä tä­män myö­tä äi­ti ja sit­ten myö­hem­min mi­nä­kin pää­sim­me hil­jen­ty­mään Van­taan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen edel­li­sen sun­nun­tain seu­roi­hin. Vaik­ka maan­tie­teel­li­nen mat­ka meil­tä Van­taal­le on pit­kä, sama ar­mo­e­van­ke­liu­mi ta­voit­ti ja loh­dut­ti mei­tä ko­ti­seu­rois­sa is­tu­via sii­nä äi­din pie­nes­sä pir­tis­sä.

Ku­ten Van­taan seu­rois­sa, joim­me seu­ra­kah­vit vas­ta ko­ti­seu­ro­jen päät­teek­si. Kah­vi­tel­tiin sii­nä sa­mal­la, kun äi­ti söi il­ta­pa­laa. Yh­des­sä pu­he­lim­me, mi­ten tänä päi­vä­nä saam­me ol­la kii­tol­li­sia tek­nii­kan suo­mis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta tuo­da Ju­ma­lan sa­naa mo­neen ta­loon, tu­paan ja pirt­tiin tai yk­si­näi­sel­le var­ti­o­pai­kal­le. Ja sa­mal­la tar­jo­ta mon­ta loh­du­tuk­sen ja ilon het­keä sekä pääs­tä tois­ten Ju­ma­lan las­ten yh­tey­teen. Ku­ten äi­dil­lä­ni, kun seu­roi­hin ei usein­kaan enää jak­sa läh­teä, mut­ta kui­ten­kin tun­tee seu­ra­kai­puu­ta.

Myö­hem­min tab­let­tia sul­kies­sa huo­ma­sin, et­tä hoi­ta­ja oli kir­joit­ta­nut ha­ku­kent­tään sa­nan rau­ha­nyh­dis­tys ja oli täl­lä ta­voin jär­jes­tä­nyt äi­dil­le ko­ti­seu­rat Van­taan rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rois­ta. Hil­jai­nen kii­tos nou­si näi­tä ajat­te­le­vai­sia hoi­ta­jia koh­taan.

Teh­des­sä­ni läh­töä äi­din ko­ti­seu­rois­ta omaan ko­tii­ni muis­tin ys­tä­vä­ni pu­hut­te­le­vat sa­nat. Hän on usein sa­no­nut, et­tä meil­lä on pal­jon yk­si­näi­siä van­huk­sia, jot­ka odot­ta­vat, et­tä hei­tä muis­te­taan siu­na­ta, kun se sie­lun­vi­hol­li­nen ei jätä hei­tä­kään rau­haan. Ul­ko­vaat­teet pääl­lä pa­la­sin vie­lä ta­kai­sin. Saim­me äi­din kans­sa siu­na­ta toi­nen tois­tam­me ja jät­tää toi­sem­me Ju­ma­lan rau­haan. Pai­noin ul­ko-oven kiin­ni ja sy­ty­tin ot­sa­lam­pun. Pi­me­äl­lä tiel­lä valo näyt­ti reit­tiä ko­tiin. Sy­dä­mes­sä tun­tui sa­mal­ta, et­tä maa­il­man pi­meys ei sai­si kos­kaan voit­taa, vaan ai­na nä­kyi­si valo ja säi­lyi­si tie Isän ko­tiin.