Pek­ka Pouk­ku­la

Vä­ri­käs al­ku­syk­sy oli jo si­vuu­tet­tu ja elet­tiin lo­ka­kuun har­maut­ta. Leh­ti­puut sei­soi­vat pal­jai­na tai tuu­li ai­na­kin rie­pot­te­li nii­den vii­mei­siä leh­tiä. Synk­kyyt­tä vah­vis­ti mus­tat pel­to­au­ke­at ke­sän kas­vun ja syk­syn sa­don jäl­jil­tä. Vet­tä­kin tai­si vih­moa vä­lil­lä, ja sit­ten taas uu­del­leen tuu­li pu­hal­si. Il­mas­sa oli vah­vaa lop­pu­syk­syn tun­tua, joka vie­lä ko­ros­tui ta­va­no­mai­sen har­maa­na tiis­tai­na. Toki työ toi sii­hen­kin päi­vään mo­nen­lais­ta si­säl­töä ja koh­taa­mis­ta. Ja sitä kai­vat­tua vä­riä, sil­lä työ har­voin tar­jo­si vain mus­taa ja val­kois­ta.

Niin oli tuo­na­kin päi­vä­nä. Mo­nen­lais­ta oh­jel­maa, pie­nem­pää ja sit­ten vä­hän isom­paa. Ryh­män ve­tä­mi­sen jäl­keen oli ai­kaa is­tua ko­neel­le, ku­ten lu­kea ja vas­tail­la säh­kö­pos­tei­hin. Pää­tin sy­ven­tyä nii­hin. Het­ken pääs­tä yk­si säh­kö­pos­ti pom­pah­ti sil­mil­le, lä­het­tä­jä oli Päi­vä­mie­hen verk­ko­toi­mi­tus ja jo ot­si­kos­sa oli suo­ra ky­sy­mys: "Si­nus­ta­ko blo­gis­ti?" Siis minä? Hei­tin heti it­sel­le­ni vas­ta­ky­sy­myk­sen. Sa­mal­la, kun häm­men­ty­nee­nä jat­koin säh­kö­pos­tin lu­ke­mis­ta, al­koi oma mie­li tuot­ta­maan syi­tä ja epäi­lyk­siä, mik­si tämä ei tu­li­si on­nis­tu­maan ja mik­si mi­nus­ta ei oli­si tä­hän. Har­maa syk­sy oli to­ti­ses­ti läs­nä.

Het­kes­sä mi­nul­la oli mie­les­sä jo koh­tuul­li­sen pit­kä lis­ta eri­näi­sis­tä es­teis­tä ja puut­teis­ta. Mi­kä­li oli­sin nii­tä ylös kir­jan­nut, lop­pu­säh­kö­pos­tin ai­ka­na oli­si saa­nut jo si­vua kään­tää. Ei­kä tämä mie­les­sä syn­ty­nyt lu­et­te­lo riit­tä­nyt. Alus­sa sil­mie­ni ta­voit­ta­ma pie­ni mäki al­koi kas­vaa, ja koh­ta oli jo sel­lai­nen vuo­ri edes­sä, et­tä mi­nun kii­pei­li­jän tai­doil­la­ni sitä ei yli­tet­täi­si.

Van­has­taan tie­sin, et­tä asi­oi­den täy­tyy an­taa mu­hia, aset­tua ja ta­lot­tua. Eten­kin uu­sien. Vaik­ka sen uu­den pai­dan, joka löy­tyi isän­päi­vä­lah­jas­ta. Ko­ti­vä­ki tie­tää sen ole­van isäl­le mie­lui­nen. Ta­lot­tuu vaan kaa­pis­sa en­nen käyt­töön ot­ta­mis­ta. Sa­mal­la ta­val­la tä­mä­kin asia vaa­ti ta­lot­tu­mis­ta ja kyp­sy­mis­tä, sil­lä se tuot­taa pää­tök­sen. Ja nyt ei pu­hut­tu vain uu­des­ta pai­das­ta, vä­hin­tään koko vaa­te­ker­ras­ta. Näis­sä aa­tok­sis­sa pää­tin, et­ten nyt heti vas­taa mi­tään, vaan pa­laan tä­hän säh­kö­pos­tiin myö­hem­min.

Vai­mol­le lai­toin kui­ten­kin vies­tin. Hän ei tyr­män­nyt. Päi­viä ku­lui, ja pa­la­sin säh­kö­pos­tiin pit­kin viik­koa. Kes­kus­tel­tiin yh­des­sä, ja sain ko­toa roh­kai­sua pyy­det­tyyn teh­tä­vään. Eh­kä se mäki on­kin yli­tet­tä­vis­sä, ai­kaa­kin jär­jes­tyi­si ja so­pi­via ai­hei­ta voi­si löy­tyä. Elä­mäs­tä lap­si­per­heen isä­nä ja puo­li­so­na. Van­him­mat lap­set jo pois­sa ko­toa ja pie­nin vie­lä päi­vä­ko­dis­sa. Ja use­am­pi sii­nä vä­lis­sä. Me­ne­mis­tä ja tu­le­mis­ta. Tai työs­tä so­si­aa­li­a­lal­la ja yrit­tä­jyy­des­tä. Pöl­län­pe­räs­tä, elä­mi­ses­tä maal­la. Etääl­lä, mut­ta kaik­kea lä­hel­lä. Eh­kä sitä vä­riä löy­tyy. Kans­saih­mi­sis­tä, ys­tä­vis­tä ja saat­to­mie­his­tä, us­ko­vai­sen per­heen ar­jes­ta ja juh­las­ta. Elä­män­ma­kuis­ta ai­na­kin.

Vä­hi­tel­len aja­tuk­set al­koi­vat kään­ty­mään va­loi­sam­paan suun­taan ja omien es­tei­den yli pys­tyi lu­ke­maan säh­kö­pos­tin si­säl­töä myön­tei­sem­mäs­sä va­los­sa, sa­mal­la Tai­vaan Isäl­tä roh­kai­sua ja voi­maa pyy­tä­en. Tätä teh­tä­vää ei tar­vit­se hoi­taa yk­sin. Viik­ko on kaar­tu­nut sun­nun­tai­hin, kun vas­taan kut­suun ja lu­pau­dun teh­tä­vään.