Pi­haam­me ym­pä­röi­vä met­sä oli kas­va­nut lii­an ti­he­äk­si, kun edel­li­ses­tä har­ven­nuk­ses­ta oli ku­lu­nut jo hyvä tovi. Van­hin poi­ka oli ky­sel­lyt jo­ta­kin mu­ka­vaa puu­haa. Nyt oli­si hiu­kan ai­kaa en­nen kuin he suun­tai­si­vat ta­kai­sin Ete­lä-Suo­meen. Niin­pä moot­to­ri­sa­ha oli lau­la­nut use­am­pa­na päi­vä­nä. Lau­la­mi­nen ku­vas­ti hy­vin sitä poi­ka­ni iloa ja in­toa, jol­la hän kaa­toi pui­ta nu­rin ja sa­ha­si nii­tä pie­nem­mik­si pöl­leik­si. It­sel­le­ni riit­ti apu­mie­hen vir­ka ran­ko­jen ja pöl­lien kus­kaa­mi­ses­sa. Mu­ka­vaa hom­maa se­kin oli ja var­sin­kin yh­des­sä teh­den.

Sii­nä pui­ta ka­sa­tes­sa­ni ha­vah­duin pu­he­li­men soit­to­ää­neen ja huo­ma­sin ys­tä­vä­ni ni­men vilk­ku­van näy­töl­lä. Mie­luus­ti vas­ta­sin pu­he­li­meen sa­mal­la puu­hom­mia jat­ka­en. Vaih­det­tiin sii­nä pääl­lim­mäi­set kuu­lu­mi­set ja tai­sin ker­toa mei­dän puun­kaa­tou­ra­kas­tam­me. Eh­kä ys­tä­vä­ni ar­ve­li kes­keyt­tä­neen mi­nut työn ää­res­tä, jo­hon va­kuu­tin nii­den kyl­lä odot­ta­van tai ar­ve­lin, et­tä pys­tyn nii­tä täs­sä sa­mal­la jat­ka­maan. Ku­ten het­ken tein­kin, nii­den pääl­lim­mäis­ten kuu­lu­mis­ten ajan.

Vä­hi­tel­len kes­kus­te­lum­me siir­tyi sy­väl­li­sim­piin asi­oi­hin, joi­hin ede­tään, kun pääl­lim­mäi­set ja ta­va­no­mai­set kuu­lu­mi­set on vaih­det­tu. Nii­hin, jot­ka vaa­ti­vat ai­kaa ja herk­kyyt­tä, toi­sen tun­te­mi­sen kaut­ta syn­ty­nyt­tä luot­ta­mus­ta. Nii­hin, jois­sa tar­vi­taan vä­hem­män pu­hu­mis­ta, enem­män kuun­te­le­mis­ta ja vä­lil­lä ihan hil­jaa­kin ole­mis­ta. Sil­ti toi­nen tie­tää, et­tä kyl­lä mi­nua kuun­nel­laan. Jos­kus näis­sä het­kis­sä sa­no­jen löy­tä­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa ja sil­loin hil­jai­suus pu­huu enem­män.

Lo­pe­tan pui­den ka­saa­mi­sen ja siir­ryn ul­ko­sau­nan pen­kil­le, etääm­mäl­le muis­ta. Te­ras­sin har­maal­la pen­kil­lä on hyvä is­tua, rau­hal­lis­ta pu­hua ja hil­jaa kuun­nel­la. Kuu­len ys­tä­vän pu­het­ta, ki­pui­lua, eh­kä vä­hän tus­kaa­kin. Tuos­sa het­kes­sä tun­tuu, et­tä jos hän oli­si täs­sä vie­rel­lä, voi­sin sa­mal­la olal­le ta­put­taa, koit­taa ot­taa osan hä­nen taa­kas­taan. Koi­tan ym­mär­tää ja loh­dut­taa, vaik­ka mi­nul­ta puut­tuu sama ko­ke­mus. Mi­nun ym­mär­ryk­se­ni vam­mai­sis­ta hen­ki­löis­tä; lap­sis­ta, nuo­ris­ta ja ai­kui­sis­ta ra­ken­tuu am­ma­tin ja työn tuo­ma­na. En ole ol­lut pie­nen sy­väs­ti vam­mai­sen lap­sen isä, van­hem­pi ja kas­vat­ta­ja. Tai sa­maa työ­ka­ve­ri­na tai ys­tä­vä­nä. En täy­sin voi sa­mais­tua, ei­kä ys­tä­vä­ni sitä odo­ta­kaan. Eh­kä voin reu­nas­ta kui­ten­kin ym­mär­tää. Ai­na­kin sen lu­paan.

Pu­he­lu tuli lä­hel­le. Kes­kus­te­lum­me pu­hut­te­li ja kos­ket­ti ja se vei mi­nut työ­his­to­ri­a­ni al­ku­vuo­siin, sin­ne nuo­ren ja vie­lä ko­ke­mat­to­man hoi­ta­jan en­si­koh­taa­mi­siin vam­mais­ten las­ten kans­sa. Niis­sä het­kis­sä olin lä­hel­lä it­se­ä­ni, vä­lil­lä niin, et­tä mie­les­sä­ni oli enem­män ky­sy­myk­siä kuin vas­tauk­sia. Poh­din Ju­ma­lan luo­mi­sen tar­koi­tus­ta ja esi­tin Tai­vaan Isäl­le ky­sy­myk­siä hil­jaa mie­les­sä. Jos­kus tai­sin pu­hua ja pur­kaa myös omaa ym­mär­tä­mät­tö­myyt­tä­ni. Mikä on elä­män tar­koi­tus? Nuo ajat ja vuo­det kos­ket­ti­vat, opet­ti­vat ja kas­vat­ti­vat. Eh­kä kaik­kein eni­ten tä­hä­nas­ti­ses­ta työ­u­ras­ta­ni. Näin ajat­te­len tänä päi­vä­nä.

Mie­les­sä pa­laan ai­kaan opis­ke­li­ja­na vam­mais­ten las­ten sai­raa­la­o­sas­tol­la ja hoi­ta­jan työ­ni al­ku­vuo­siin, näi­den paik­ko­jen käy­tä­vil­le ja huo­nei­siin. Tun­ne ei ole ko­ko­naan unoh­tu­nut. Työs­ken­te­lin yk­si­kös­sä, jos­sa hoi­dim­me myös mo­nin ta­voin ke­hi­tys­vam­mai­sia lap­sia. Osa oli hy­vin­kin sy­väs­ti ke­hi­tys­vam­mai­sia tai heil­lä saat­toi ol­la li­säk­si mo­nia lii­tän­näis­sai­rauk­sia tai vam­mo­ja. Tu­tuk­si tu­li­vat mo­net mik­si-ky­sy­myk­set, jot­ka ris­tei­li­vät mie­les­sä­ni. Muis­tan päi­viä ja il­to­ja, jos­kus öi­tä­kin, kun is­tuin kiik­ku­tuo­lis­sa lap­si sy­lis­sä­ni. Jos­kus rau­hoi­tel­len, jos­kus hy­viä het­kiä ja­ka­en ja jos­kus jo­tain sil­tä vä­lil­tä. Vie­lä vuo­sien­kin jäl­keen on vai­kea ku­va­ta sitä tun­net­ta, mi­ten suur­ta avut­to­muut­ta vä­lil­lä tun­sin näi­tä lap­sia ja nuo­ria hoi­ta­es­sa­ni. Mi­ten oli­sin tah­to­nut teh­dä enem­män ja pa­rem­min hoi­too­ni us­ko­tun lap­sen par­haak­si. Toi­saal­ta oli myös mo­nia ilon ja on­nis­tu­mi­sen het­kiä, nii­tä­kin sain ol­la ko­ke­mas­sa. Ne­kin avar­si­vat aja­tuk­si­a­ni.

Näi­den las­ten elä­mä pu­hut­te­li ja saat­toi mi­nua vä­hi­tel­len vas­taus­ten ää­rel­le. Us­ko­vai­se­na ym­mär­sin jo­kai­sen ih­mi­sen, niin lap­sen kuin ai­kui­sen, vam­mai­sen tai vam­mat­to­man elä­män ar­vok­kuu­den ja ai­nut­ker­tai­suu­den. Elä­män suu­ren ih­meen, jon­ka syn­ty­mäs­sä saam­me. Vä­hi­tel­len opin ym­mär­tä­mään, et­tä tä­män hoi­dos­sa­ni ole­van eri ta­voin vam­mai­sen lap­sen elä­män mie­lek­kyys ei ra­ken­nu mi­nun aset­ta­mal­la­ni kri­tee­reil­lä tai eh­doil­la. Ne ei­vät ole yh­tä kuin hä­nen hyvä elä­mä, vaan se voi muo­dos­tua hy­vin mo­nel­la ta­val­la. Ym­mär­sin myös, et­tä kui­ten­kin omal­la toi­min­nal­la­ni voin ol­la li­sää­mäs­sä tä­män lap­sen elä­män mie­lek­kyyt­tä. Rau­hal­li­sel­la ja vä­lit­tä­väl­lä hoi­dol­la voin osal­ta­ni vah­vis­taa hä­nen hy­vää elä­mää. Mitä vai­ke­am­min ja sy­vem­min vam­mai­nen lap­si oli hoi­dos­sa­ni, sitä suu­rem­man ja hau­raam­man elä­män var­je­le­mi­nen oli teh­tä­vä­ni.

Jo­kai­sen ih­mi­sen elä­mä on ar­vo­kas ja jo­kai­sel­la elä­mäl­lä on oma teh­tä­vän­sä. Näi­nä vuo­si­na mi­nul­le avau­tui eri­tyi­sen lap­sen elä­män tar­koi­tus­ta ja tä­nään ajat­te­len, et­tä Tai­vaan Isän heil­le an­ta­ma elä­män­teh­tä­vä on myös eri­tyi­nen. Ym­pä­ril­läm­me ole­vat eri ta­voin vam­mai­set ih­mi­set te­ke­vät nä­ky­väk­si mei­dän kaik­kien ih­mis­ten avun­tar­peen toi­sis­ta ih­mi­sis­tä, tar­vit­sem­me elä­mäs­sä toi­nen tois­tam­me ei­kä meis­tä ku­kaan ole tois­ta pa­rem­pi. Il­man hei­dän mu­ka­naan tuo­maa herk­kyyt­tä, tämä maa­il­ma oli­si var­mas­ti pal­jon ko­vem­pi ja kyl­mem­pi sekä it­sek­käim­mäl­lä ih­mi­sil­lä asu­tet­tu. Oma­na it­se­nään he saa­vat ol­la tuo­mas­sa elä­mään in­hi­mil­li­syyt­tä, joka te­kee maa­il­mas­ta pa­rem­man ja vä­lit­tä­väm­män pai­kan meil­le kai­kil­le.

Il­ta on jo hä­mär­ty­nyt, kun alam­me päät­tä­mään pu­he­lua. Mo­ni­vai­hei­sen ja mo­nin aja­tuk­sin ra­ken­tu­neen sekä vä­lil­lä sy­väl­li­sen pu­he­lun päät­teek­si to­te­am­me yh­des­sä, et­tä em­me ai­na ym­mär­rä Luo­jan suu­ruut­ta, em­me­kä saa ai­na heti vas­tauk­sia ky­sy­myk­siim­me. Joi­hin­kin em­me eh­kä kos­kaan. Sil­ti mei­dän on hyvä luot­taa Tai­vaan Isän tah­toon, Hän ei tee vir­hei­tä luo­mi­ses­saan. On tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä saam­me jät­tää oman ja lä­heis­ten elä­mäm­me Tai­vaan Isän kä­siin, Hä­nen siu­nauk­seen­sa ja var­je­luk­seen­sa. Hä­nen sal­li­mat­taan ei mi­tään ta­pah­du.