JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Koulukiusaaminen – vaikka haavoja parannetaan, arvet jäävät

18.8.2024 7.00

Juttua muokattu:

14.8. 12:56
2024081412563720240818070000

Syk­syyn liit­tyi ai­na tiet­tyä apeut­ta, eh­kä vä­hän luo­pu­mis­ta­kin: oli­ko se luo­pu­mis­ta ke­sän va­pau­den tun­tees­ta vai huo­let­to­mis­ta päi­vis­tä? Eh­kä kum­mas­ta­kin. Sii­hen oli jo­ten­kin niin tot­tu­nut, et­tä ei sitä oi­ke­as­taan edes miet­ti­nyt. Niin vain ta­pah­tui ja kuu­lui ol­la – vie­lä täy­si-ikäi­se­nä, ai­kui­se­na ja vä­hän van­hem­pa­na­kin. Vuo­si vuo­del­ta, syk­sy syk­syl­tä tämä tu­tuk­si tul­lut tun­ne, mut­ta sa­mal­la myös vie­ras ja ikä­vä, saa­pui. Ny­ky­ään­kin se tu­lee, jo haa­lis­tu­nee­na, mut­ta kui­ten­kin kai­ku­ja men­nees­tä mu­ka­naan tuo­den.

Tar­kem­min aja­tel­tu­na, ei tuo jo­ka­syk­syi­nen vie­ras tain­nut mi­tään mu­kaan tuo­da. Sen tuo­mi­set oli­vat jo val­mii­na mi­nus­sa, mo­nin osin sy­väl­lä si­sim­mäs­sä. Mi­nus­sa osin kät­ket­tyi­nä, osin eh­kä pii­lo­tet­tui­na, mo­nin osin kä­si­tel­tyi­nä. Kui­ten­kin ai­na mat­kas­sa­ni ja mu­ka­na­ni, muis­tois­sa. Ny­ky­ään kul­ke­vat jo ki­vut­to­mam­min. Ja ai­ka, sen ku­lu­mi­nen on ol­lut ar­mol­lis­ta – osal­taan him­men­tä­nyt pa­him­pia muis­to­ja. Sil­ti ai­na syk­syn saa­pu­es­sa elän muis­tot vah­vim­min, vaik­ka tun­nen ne muul­loin­kin.

Va­paut­ta, voi mi­ten sitä odo­tin ylä­as­teen vii­mei­set vuo­det. Va­paut­ta, joka siin­si kau­kai­suu­des­sa. Ai­na en edes erot­ta­nut sitä ho­ri­son­tis­ta – nii­nä päi­vi­nä, kun sumu peit­ti nä­ky­vyy­den. Var­sin­kin sil­loin odo­tin, ja yri­tin jak­saa us­koa sen vie­lä koit­ta­van. Yh­dek­sän­nen luo­kan ke­vääl­lä se vih­doin koit­tai­si. Sin­ne saak­ka mi­nun pi­täi­si jak­saa. Sil­loin sai­sin sul­kea tä­män kou­lun oven ja kai­ken kou­luun liit­ty­vän. Lo­pul­li­ses­ti ja iäk­si. Kos­kaan en nii­hin enää pa­lai­si. Pe­rus­kou­lun päät­tö­to­dis­tus kä­des­sä tuo va­pau­den tun­ne oli niin voi­ma­kas, et­tä sitä tun­net­ta on vai­kea ku­va­ta. Kaik­ki ikä­vä jäi­si nyt taak­se. On­nek­si sii­nä het­kes­sä en tien­nyt, et­tä taak­se jää­vän kou­lun oven jou­tui­sin vie­lä ker­ran avaa­maan ja pe­ril­le saak­ka.

Kou­lu­e­lä­mä oli ol­lut ko­vaa, eten­kin vä­li­tun­nit ja var­sin­kin pit­kät ruo­ka­vä­li­tun­nit. Sa­moin aa­mut, kun lin­ja-au­to oli kou­lul­la jo hy­vis­sä ajoin. Ne oli­vat pa­him­pia. Mi­nul­le hil­jai­sel­le ja ujol­le op­pi­laal­le kou­lu oli muut­tu­nut päi­vit­täin tois­tu­vak­si pai­na­jai­sek­si, so­ta­tan­te­reek­si ja tais­te­lu­ken­täk­si. Ja sitä so­taa riit­ti; hen­gäh­dys­tau­koa suo­tiin vain per­jan­tai-il­ta­na ja lau­an­tai­na, myös loma-ajat an­toi­vat odo­tet­tu­ja tau­ko­ja. Sun­nun­tai-il­ta­na aja­tuk­set kään­tyi­vät taas aa­mul­la jat­ku­vaan so­taan. Het­kek­si­kään en voi­nut her­paan­tua, ja jat­ku­va va­ruil­laan olo söi val­ta­vas­ti voi­mia. Pa­him­mil­laan kiu­saa­jat ei­vät an­ta­neet rau­haa kou­lu­päi­vän yh­del­lä­kään vä­li­tun­nil­la.

Vuo­sia jat­ku­nee­na, kiu­saa­mis­kier­tee­seen ajau­tu­nee­na, tun­sin ole­va­ni to­del­la um­pi­ku­jas­sa, sy­väl­lä kiu­saa­mi­sen suos­sa. Muis­tan vie­lä ti­lan­teen, kun ajat­te­lin, et­tä mi­nua ei ku­kaan ih­mi­nen voi enää aut­taa. Jo ai­em­min hä­peä kiu­saa­mi­ses­ta­ni oli es­tä­nyt pu­hu­mas­ta asi­as­ta ko­to­na, tai ke­nel­le­kään kou­lun ai­kui­sel­le. Tuli sel­lai­nen­kin ti­lan­ne, jos­sa opet­ta­ja oli kuu­le­mas­sa kiu­saa­mis­ta­ni, mut­ta jät­ti jos­tain syys­tä puut­tu­mat­ta sii­hen. Mu­ser­ta­va tun­ne vah­vis­ti pel­ko­ni, et­tä ku­kaan ei voi tä­hän puut­tua tai ai­na­kaan lo­pet­taa sitä. Se oli jon­kin­lai­nen tai­te­koh­ta, jol­loin ym­mär­sin jää­nee­ni täy­sin yk­sin. Kun pa­him­pi­na epä­toi­von het­ki­nä en enää muu­ta voi­nut, niin ris­tin kä­te­ni tai huo­ka­sin Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä hän an­tai­si voi­mia taas tä­hän päi­vään. Näis­sä het­kis­sä ru­kouk­ses­ta tuli tär­keä sel­viy­ty­mis­kei­no.

Vuo­det vie­ri­vät; nuo­ruus, seu­rus­te­lu ja avi­o­liit­to, per­heen pe­rus­ta­mi­nen ja las­ten syn­ty­mät. Vai­mol­le­ni ker­roin kou­lu­kiu­saa­mi­ses­ta jo var­hain, eh­kä jo seu­rus­te­lu­ai­ka­na. Hän kuun­te­li ja tuki mi­nua asi­as­ta pu­hu­es­sa­ni. Mo­nes­ti en myös­kään tah­to­nut pu­hua, muis­tot oli­vat lii­an ras­kai­ta ja ki­pei­tä. Oli hel­pom­pi ol­la ja elää, kun muis­toil­le ei an­ta­nut si­jaa. Ja mik­si oli­sin an­ta­nut, sil­lä en myös­kään ko­ke­nut nii­den häi­rit­se­vän ar­kea, tai vai­vaa­van lii­ak­si miel­tä­ni ja mi­nua. Kui­ten­kin suru pai­noi. Suun­na­ton yk­si­näi­syy­den tun­ne saar­toi vä­lil­lä mie­len, vaik­ka ym­pä­ril­lä oli­si ol­lut pal­jon ih­mi­siä. Vii­mein, kun van­him­mat lap­set lä­hes­tyi­vät ylä­as­tei­kää, ym­mär­sin, et­tä nyt oli ai­ka ava­ta kou­lun ovi vie­lä ker­taal­leen. Ajat­te­lin tuol­loin, et­tä jos omat ko­ke­muk­set ovat kä­sit­te­le­mät­tä, ja lap­se­ni koh­tai­si­vat kou­lu­kiu­saa­mi­sen uh­ri­na tai te­ki­jä­nä, oli­si­ko mi­nus­ta sil­loin toi­mi­maan ai­kuis­mai­ses­ti?

Te­ra­peut­ti oli ko­ke­nut ja sy­dä­mel­li­nen ih­mi­nen, sil­ti pu­hu­mi­nen ja asi­oi­den lä­pi­käy­mi­nen teki ki­pe­ää. Vä­lil­lä jopa niin, et­tä ka­duin pää­tös­tä­ni läh­teä kä­sit­te­le­mään asi­aa. Jos­kus, kun pu­hu­mi­nen sat­tui lii­kaa, edet­tiin kir­joit­ta­mal­la. Vä­hi­tel­len, ker­ta ker­ral­ta ja pala pa­lal­ta, ri­kot­tu­ja vai­hei­ta par­sit­tiin. Va­paut­ta­va oli se het­ki, kun koko asi­aan liit­ty­vä ikä­vä taak­ka ja hä­pe­än viit­ta oli pois­sa. Tie­sin ja tun­sin, et­tä tämä mat­ka oli kan­nat­ta­nut.

Tänä syk­sy­nä tie­dän, et­tä syk­syyn liit­ty­vä häi­väh­dys apeu­des­ta ei joh­du syk­sys­tä, vaan liit­tyy muis­toi­hin kou­lu­vuo­den al­ka­mi­ses­ta. Haa­vat pa­ra­ne­vat, mut­ta ar­pi jää. Sa­moin jää­vät muis­tot. Ne haa­lis­tu­vat, ja sa­mal­la säi­ly­vät. Tänä syk­sy­nä kou­lut ovat taas al­ka­neet. Mil­lai­sia kou­lu­muis­to­ja al­ka­neen lu­ku­vuo­den op­pi­laat ovat tal­ti­o­mas­sa elä­mään­sä? Tä­hän meis­tä jo­kai­nen voi var­mas­ti osal­taan vai­kut­taa. Nä­kö­kul­maa voim­me laa­jen­taa yli omien las­ten ja nuor­ten, ot­taa vas­tuu­ta laa­jem­min­kin. Ky­sy­mäl­lä, kes­kus­te­le­mal­la sekä puut­tu­mal­la: las­ke­mal­la kiu­saa­mi­ses­ta ker­to­mi­sen kyn­nys ihan alas, lap­sen ja nuo­ren ta­sol­le. Se on vä­lit­tä­mis­tä ja lä­him­mäi­ses­tä huo­leh­ti­mis­ta. Vas­tuun­kan­ta­mis­ta sii­tä, et­tei ku­kaan jää yk­sin.

Sii­hen it­se­kin tai­toa pyy­tä­en.

Pekka Poukkula
Kaupunkilaistumista nuorena yrittänyt, mutta maaseudun juuret omaavana sinne takaisin palannut viisikymppinen perheenisä ja yrittäjä. Sosiaalialan ammattilainen ja asioiden pohdiskelija. Perhe, ystävät ja ihmiset merkitsevät minulle paljon, joten saatan tahtomattakin ajautua välillä raatipuolelle. Niinpä en ole erityisen suosittua asiointiseuraa lapsilleni. Tasapainoa sosiaaliseen puoleeni saan elämisestä Pöllänperällä, joka on sitten jo ihan oma lukunsa. Palautetta saa laittaa poukkulapekka(a)gmail.com
14.10.2024

Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää. 5 Moos. 31:8

Viikon kysymys