Pi­ha­sau­nan läm­mös­sä ai­ka py­säh­tyy ja lep­poi­sat löy­lyt läm­mit­tä­vät jä­se­niä. Sil­mät sul­jet­tui­na on ai­kaa it­sel­le ja omil­le aja­tuk­sil­le. Niin pal­jon on mah­tu­nut kah­teen vii­mei­seen viik­koon. Toki vaih­te­le­vuut­ta on ol­lut koko ke­sän ai­ka­na. Pak­kaa­mis­ta ja pur­ka­mis­ta, ja suun­nit­te­lua, mis­sä kort­tee­ra­taan mi­kä­kin viik­ko tai ai­na­kin osa viik­koa. Täy­tyy sil­ti tun­nus­taa, et­tä kyl­lä tuo pak­kaa­mi­nen, eten­kin vaat­tei­den osal­ta, oli jää­nyt enem­män vai­mon huo­lek­si. Joku voi­si sa­noa sitä ris­kien mi­ni­moi­mi­sek­si. Sil­lä ta­voin kai­kil­le löy­tyi so­pi­via vaat­tei­ta niin koon kuin ti­lai­suu­den luon­ne huo­mi­oi­den. Lä­hes jat­ku­va liik­keel­lä olo on taan­nut sen, et­tei tänä ke­sä­nä ole jou­ta­nut ai­na­kaan tyl­sis­ty­mään. Tätä se koko ke­säl­le ajoi­tet­tu re­mont­ti on teet­tä­nyt. Nyt pi­ha­sau­nas­sa aja­tuk­set ei­vät kui­ten­kaan ol­leet re­mon­tis­sa tai re­mon­tin­pa­os­sa, vaan ke­sän rip­pi­kou­luis­sa.

Kak­si rip­pi­kou­lu­viik­koa, si­tä­hän vii­mei­set vii­kot oli­vat ol­leet. Ihan kuin en­nen van­haan, ajat­te­len mie­les­sä­ni. Sen ai­kaa mi­nun nuo­ruu­te­ni rip­pi­kou­lu­lei­ri kes­ti. Ja paik­ka­na oli juu­ri sama Sii­ka­tör­män lei­ri­kes­kus, joka oli nyt kul­ke­nut mu­ka­na­ni. Täl­lä ker­taa tuo kak­si viik­koa ku­lui yh­des­sä hu­jauk­ses­sa, vaik­ka muis­tan edel­leen, mi­ten pit­kä ai­ka se oli sil­loin en­nen van­haan. Ai­na­kin etu­kä­teen. Sil­loin ko­toa läh­ties­sä tun­tui, et­tä sitä on pit­kän­kin ajan pois­sa. Ja eh­kä se vä­hän pit­kä ai­ka oli­kin, sil­lä vaat­tei­ta­kin tai­det­tiin tuo­da li­sää kes­ken lei­rin, sa­mal­la kun tul­tiin Sii­ka­tör­mäl­le seu­roi­hin ja omaa rip­pi­kou­lu­nuor­ta kat­so­maan. Mu­ka­vas­ti se kat­kai­si kah­den vii­kon jak­son ja pois­sa­o­lon ko­toa. Lä­hei­set oli­vat odo­tet­tu­ja vie­rai­ta.

Pal­jon on myös muut­tu­nut nuo­ruu­te­ni ajoil­ta, ai­na­kin ul­koi­sil­ta puit­teil­ta. Mi­nun ai­kai­set ma­joi­tus­ti­lat oli­vat ny­ky­ään va­ras­to­ti­loi­na, ja van­ha ruo­ka­la­ra­ken­nus sekä ran­ta­sau­na ovat vain muis­toi­na men­neis­tä ajois­ta, löy­ty­vät eh­kä va­lo­ku­va­na lei­ri­kes­kuk­sen sei­näl­tä tai ar­kis­tois­ta. Ny­ky­ään saam­me asua lei­ri­vii­kon en­si­luok­kai­sis­sa ma­joi­tus­ti­lois­sa. Tai­vaan Isä on run­saas­ti siu­nan­nut lei­ri­työ­täm­me.

Jos jo­tain on muut­tu­nut, niin pal­jon on myös py­sy­nyt en­nal­laan. Sii­ka­tör­mä on tä­nä­kin päi­vä­nä tär­keä ja ra­kas paik­ka, lei­ri­ko­tim­me, jon­ka suo­jiin on mu­ka­va ko­koon­tua. Mo­net tu­tut ja rak­kaat ru­tii­nit, ku­ten li­pun­nos­to, har­tau­det ja op­pi­tun­nit, ruo­ka­vir­si sekä tur­val­li­nen Ju­ma­lan sana on esil­lä tä­nä­kin päi­vä­nä, vaik­ka lei­ri­su­ku­pol­vet vaih­tu­vat. His­to­ria elää ja siir­tyy meis­sä ih­mi­sis­sä, lei­ri­ko­din läm­pi­mäs­sä suo­jas­sa.

Täl­lä ker­taa en kui­ten­kaan ol­lut Sii­ka­tör­mäl­lä tuo­ta kah­ta viik­koa, vaan sain elää ne kah­des­sa eri roo­lis­sa ja teh­tä­väs­sä. En­sim­mäi­sen lei­ri­vii­kon olin isän roo­lis­sa ja toi­sen vii­kon oh­jaa­jan teh­tä­väs­sä. Sa­maa­kin niis­sä oli, vaik­ka teh­tä­vä vaih­tui. Ai­na­kin sil­tä mi­nus­ta tun­tui. Isäl­li­nen vas­tuu ja ru­kouk­sen mie­li tun­tui­vat tu­tul­ta kum­mal­la­kin vii­kol­la. Rip­pi­kou­lu oli siis vah­vas­ti mu­ka­na elä­mäs­säm­me nuo hei­nä­kui­set vii­kot.

Oman lap­sen rip­pi­lei­rin lä­hes­ty­es­sä aja­tuk­set oli­vat usein lap­ses­sa ja hä­nen tu­le­vas­sa rip­pi­kou­lus­sa. Sa­mal­la ru­kous kävi Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä hän oli­si siu­naa­mas­sa rak­kaan lap­sem­me lei­ri­vii­kon; an­tai­si hä­nen vah­vis­tua hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa us­kos­saan ja ol­la juur­tu­mas­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Sama ru­kous tois­tui myös toi­sel­la vii­kol­la, et­tä Tai­vaan Isä oli­si siu­naa­mas­sa ja var­je­le­mas­sa kaik­ki nämä rak­kaat rip­pi­kou­lu­lei­rin aloit­ta­vat nuo­ret. Täl­lä sa­mal­la ru­kouk­sen mie­lel­lä var­mas­ti myös hei­dän van­hem­pan­sa ja lä­hei­set oli­vat oman nuo­ren­sa lei­ril­le saat­ta­neet.

Oman lap­sen rip­pi­kou­lu on ai­kaa, jol­loin isä­nä ja van­hem­pa­na py­säh­tyy enem­män miet­ti­mään ku­lu­nei­ta vuo­sia ja men­nyt­tä ai­kaa. Mil­lai­nen olen ol­lut isä­nä ja van­hem­pa­na, ja on­ko lap­sel­le ol­lut riit­tä­väs­ti ai­kaa ja huo­mi­o­ta? Olen­ko osan­nut tu­kea las­ta­ni? Huo­maan mo­nien ky­sy­mys­ten ris­tei­le­vän mie­les­sä. Sa­mal­la kun rip­pi­kou­lu on tie­tyn­lai­nen tai­te­koh­ta nuo­ren ja lap­se­ni elä­mäs­sä, on se tai­te­koh­ta myös mi­nul­le isä­nä juu­ri tä­män lap­se­ni kans­sa. Vä­hän kuin vä­li­ti­lin­pää­tös. Nyt en mie­ti mei­dän per­het­täm­me ko­ko­nai­suu­te­na, vaan py­säh­dyn miet­ti­mään enem­män yk­sit­täi­sen lap­sen nä­kö­kul­mas­ta ja omaa suh­det­ta juu­ri tä­män lap­sen kans­sa. Sa­mois­sa tun­nel­mis­sa huo­maan myös vai­mo­ni vii­py­vän. Tätä vä­li­ti­lin­pää­tös­tä teh­des­sä oma riit­tä­mät­tö­myys ja osaa­mat­to­muus nou­see mie­leen. An­nan lu­paus­ta, et­tä jat­kos­sa olen pa­rem­min saa­vu­tet­ta­vis­sa ja läs­nä. Loh­dul­lis­ta on, et­tä näi­den elä­män mu­ka­naan tuo­vien mie­lek­käi­den vä­li­ti­lin­pää­tös­ten kaut­ta meil­le an­ne­taan mah­dol­li­suus py­säh­ty­mi­seen ja ajan­käyt­töm­me miet­ti­mi­seen. Usein se tar­koit­taa nii­tä kaik­kein lä­hei­sim­piä ja rak­kaim­pia. Ajan ja huo­mi­on an­ta­mis­ta lä­hel­le.

Vä­hi­tel­len mie­les­sä ris­tei­le­vät ky­sy­myk­set muut­tu­vat sa­noik­si, sa­nat lau­seek­si ja hil­jai­suus kuun­te­luk­si. Kes­kus­te­luk­si oman lap­sen kans­sa. Tä­tä­kin on hyvä jat­kaa. Ar­mo­e­van­ke­liu­mil­la saam­me vie­lä lei­ril­le läh­ties­sä siu­na­ta toi­nen toi­sem­me. Toi­sen rip­pi­kou­lu­vii­kon al­ka­es­sa pa­laan näi­hin aa­tok­siin uu­del­leen. Mie­tin, et­tä ne ovat eh­kä tut­tu­ja ai­na­kin osal­le näis­tä isis­tä, van­hem­mis­ta, jot­ka nyt omaa las­ta saat­te­le­vat lei­ril­le. Tun­nis­tan sa­mat läm­pi­mät kat­seet tai olal­le ta­put­ta­mi­sen, ja kaik­kein tär­keim­män, ar­mo­e­van­ke­liu­min. Sen saat­te­le­ma­na lei­ri­viik­ko on tur­val­lis­ta aloit­taa.

Lei­ri­ai­ka me­nee no­pe­as­ti, mut­ta on­nek­si muis­tot säi­ly­vät pi­dem­pään – ja ka­ve­rit ja ys­tä­vät. He ovat tär­keä osa rip­pi­kou­lua. Sik­si he ovat mie­les­sä, sekä isä­nä et­tä oh­jaa­ja­na. Lap­se­ni ker­toi lei­ris­tä; oli tul­lut mo­nia mu­ka­via muis­to­ja. Iso­set ja muu hen­ki­lö­kun­ta, ja mitä kaik­kea oli teh­ty ja ko­et­tu yh­des­sä. Ilois­ta ja on­nel­lis­ta us­ko­vai­sen nuo­ren elä­mää. Sa­maa tun­nis­tan toi­ses­ta lei­ri­vii­kos­ta; hie­no viik­ko mu­ka­vien nuor­ten kans­sa, ja teh­tä­vään si­tou­tu­nut ja vä­lit­tä­vä hen­ki­lö­kun­ta. Pu­he­li­mes­sa ku­via ja vi­de­oi­ta. Mie­leen­pai­nu­via ja ai­nut­ker­tai­sia het­kiä, sy­väl­le sy­dä­meen piir­ty­nei­tä muis­to­ja. On meil­lä hie­no­ja nuo­ria. Kau­nis­ta ja ko­me­aa lau­lua, nii­tä olen kuun­nel­lut usein, sil­lä nii­den kaut­ta lei­rin tun­nel­maa saa elet­tyä uu­del­leen. Läm­pö läi­käh­tää, oli­han mu­ka­va viik­ko.

Juh­la­päi­vä koit­taa no­pe­as­ti, niin lap­sel­le­ni kuin lei­ri­vii­kon nuo­ril­le. Ja van­hem­mil­le, lä­hei­sil­le ja meil­le hen­ki­lö­kun­nal­le. Kon­fir­maa­ti­o­päi­vi­nä mie­li her­kis­tyy ja kii­tol­li­suus täyt­tää mie­len. Kat­son las­ta­ni ja nuor­ten jouk­koa. Hil­jai­nen ru­kous läh­tee Tai­vaan Isän puo­leen, ihan kuin lei­ri­vii­kon alus­sa: an­na hei­dän säi­lyä si­nun lap­si­na­si. Sa­maa ru­koi­len it­sel­le­ni. Lei­ri­viik­ko an­toi pal­jon ja sain vah­vis­tus­ta myös omal­le us­kol­le­ni. Tun­tuu on­nel­li­sel­ta ja iloi­sel­ta. Ai­to­ja ja elä­mä­ni­loi­sia, us­ko­vai­sia nuo­ria. Olen saa­nut ol­la mie­leen­pai­nu­val­la mat­kal­la rin­nal­la kul­ki­ja­na. Hei­tä, ja saat­to­mie­hiä, nämä rak­kaat nuo­rem­me tar­vit­se­vat. Rip­pi­lau­lu soi voi­mal­li­se­na. Täs­sä läm­mös­sä on hyvä ol­la.