JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Hiihtomatkalla

21.3.2024 12.15

Juttua muokattu:

21.3. 12:14
2024032112141420240321121500

Pek­ka Pouk­ku­la

Jono hiih­tä­jiä ete­ni mää­rä­tie­toi­ses­ti pit­kin jär­ven jää­tä. Suun­ta oli kir­kas il­man utui­suu­des­ta, vä­rit­tö­myy­des­tä ja har­mau­des­ta huo­li­mat­ta. Juu­ri sel­lai­nen so­pi­va pilk­ki­ke­li. Mää­rän­pää oli otet­tu jo ran­nas­ta, koh­ti etääm­mäl­lä ho­ri­son­tis­sa siin­tä­vää met­sä­saa­re­ket­ta. Tai tar­kem­min sa­not­tu­na isom­man met­sä­saa­rek­keen edus­taa, sil­lä niil­le tie­tä­mil­le oli tar­koi­tus aset­tua pilk­ki­mään.

Ran­nas­ta kat­sot­tu­na mat­ka ei ol­lut pit­kä, mut­ta hiih­tä­jien ikä­hai­ta­ri huo­mi­oi­den riit­tä­vä sii­hen, et­tä jono eh­ti ja­kaan­tua kah­teen osaan. Riit­tä­vän pit­kä myös sii­hen, et­tä etu­jou­kot eh­ti­vät hiih­tä­mään vas­taan, no­peim­mat var­maan use­am­man­kin ker­ran. Mat­ka-ai­kaa ku­lui niin rei­lus­ti, et­tä sa­mal­la ol­tiin osa­na mo­nen­lais­ta seik­kai­lua. Tämä ei siis ol­lut pel­käs­tään hiih­to- ja pilk­ki­ret­ki, vaan yh­tä ai­kaa osa pie­nem­piem­me mie­li­ku­vi­tus­mat­kaa. Täs­sä mat­kas­sa mu­ka­na py­sy­mi­ses­sä vauh­dis­ta tai ko­ke­muk­ses­ta ei ol­lut etua, päin­vas­toin hait­taa ja vie­lä­pä suur­ta. Kyl­lä ikä es­ti nä­ke­mäs­tä pal­jon sel­lais­ta, jon­ka lap­sen kirk­kaat sil­mät vie­lä ta­voit­ti­vat. Tämä tuli elet­tyä to­dek­si.

Etu­jou­kois­sa mat­ka ete­ni jou­tui­sas­ti ja suk­si näyt­ti luis­ta­van. Jos sama tah­ti py­syi­si pilk­ki­mi­ses­sä­kin, niin en­sim­mäi­set ka­lat oli­si­vat jo yl­hääl­lä, en­nen kuin ta­ka­jouk­kom­me saa­pui­si apa­jil­le. On­nek­si jär­ven sel­kää riit­ti, niin ra­ja­kiis­to­ja ei ai­na­kaan pilk­ki­a­lu­eis­ta syn­tyi­si. Li­säk­si mi­nul­la oli täy­si luot­to jouk­ko­am­me ve­tä­vään ne­li­vuo­ti­aa­seem­me, joka edel­lis­ker­ral­la nos­ti koko po­ru­kan ai­no­an pilk­ki­saa­liin. Täs­sä yh­tey­des­sä ka­lan ko­koa ei kan­na­ta mai­ni­ta, jä­te­tään se ka­la­mie­hen it­sen­sä ker­rot­ta­vak­si, jol­loin se kas­vaa pa­rem­min ko­koa. Sii­nä­kin mie­les­sä pie­ni ta­soi­tus etu­jou­koil­le oli enem­män kuin pai­kal­laan.

Kyl­lä­hän täs­tä jär­ves­tä saa­lis oli­si taat­tua, sitä vah­vis­ti muu­ta­ma kuu­le­ma­ni ta­ri­na. Erään­kin ta­ri­nan mu­kaan saa­lis täs­tä oli­si yh­tä var­ma kuin kau­pan ka­la­tis­kil­tä. Tä­män vuok­si ker­to­ja ei enää käy­nyt täs­sä ka­las­sa, kos­ka ha­lu­si haas­tei­ta. Me em­me tar­vin­neet li­sää haas­tet­ta, sil­lä en tie­dä mi­ten saa­liim­me oli­si lai­hem­mak­si enää voi­nut tul­la. On­nek­si täs­sä vai­hees­sa vie­lä ka­la­tis­ki vilk­kui sil­mis­sä ja ah­ven­fi­leet mais­tui­vat suu­pie­lis­sä. Em­me siis ol­leet ta­ka­jou­kon kans­sa mis­tään myö­häs­ty­mäs­sä.

Mu­kaan oli tie­tys­ti pa­kat­tu asi­aan­kuu­lu­vat va­rus­teet, ku­ten kai­ra, pil­kit ja is­tui­na­lus­tat sekä tie­ten­kin ma­dot. Il­man ma­to­ja­kin olim­me jos­kus pilk­ki­mis­tä ko­keil­leet, kun pie­nim­mät hok­sa­si­vat, et­tä tot­ta­han se ka­loil­le­kin ni­su­pul­la mais­tuu, jos se mais­tuu pil­kin toi­ses­sa­kin pääs­sä. Ja mais­tui­han se. Jopa niin, et­tä pul­lan­pa­lat kyl­lä ka­to­si­vat, mut­ta pin­taan saak­ka niil­lä ei eh­ti­nyt. Il­mei­ses­ti jäi­vät uu­sia herk­ku­pa­lo­ja jään al­le odot­ta­maan.

Täl­lä ker­taa ma­dot siis oli­vat kui­ten­kin mu­ka­na. Pie­nis­sä pu­nai­sis­sa ma­dois­sa riit­ti­kin ih­met­te­le­mis­tä, ja nii­tä oli ihas­tel­tu jo mö­kil­lä en­nen mat­kaan läh­töä. Mi­ten ne pys­tyi­vät­kin liik­ku­maan niin no­pe­as­ti ja ve­ny­mään? Koh­ta pää­sin op­pi­maan muu­ta­kin ma­dois­ta, kun siir­ryt­tiin pilk­ki­mat­kas­ta mie­li­ku­vi­tus­mat­kal­le. Ase­tuin kuun­te­le­maan, kuin­ka ma­dot oli­vat var­mas­ti in­nois­saan pääs­tes­sään koh­ta ui­maan. Tai oi­ke­as­taan­han ne oli­vat­kin me­nos­sa avan­toon, eh­kä se näyt­ti kui­ten­kin enem­män avan­tou­in­nil­ta. Tai oi­ke­am­min su­kel­ta­mi­sel­ta. Jo­ten­kin tätä mat­kan mie­li­ku­vi­tus­puo­lel­ta aja­tel­les­sa mie­tin­kin, et­tä mi­ten­hän se pilk­ki­saa­lis oli­si is­tu­nut tä­hän ma­to­jen avan­tou­in­ti­het­keen.

Mei­dän siir­ty­es­sä jo eväs­tau­ol­le pilk­ki­mi­nen toi­saal­la jat­kui eh­kä as­tet­ta to­ti­sem­min. Meil­lä oli jo hy­vin ai­kaa is­tua ja naut­tia eväi­den syön­nis­tä. Se on­kin iso ja tär­keä osa kaik­kea ret­kei­lyä. Oi­ke­as­taan se tai­taa ol­la ai­na pa­ras het­ki. Sa­mal­la oli ai­kaa naut­tia yh­des­sä­o­los­ta ja het­kes­sä elä­mi­ses­tä. Saa­lis­ta tu­lee, jos tu­lee, pa­kol­la ei ai­na­kaan. Lap­sil­la on loh­dul­li­nen tai­to siir­tää aja­tuk­set muu­hun kiin­nos­ta­vaan, kun pilk­ki­mi­nen ei tuot­ta­nut toi­vot­tua tu­los­ta. Tääl­lä on muu­ta­kin mis­tä naut­tia.

Eväs­rep­pu tyh­jä­nä, ma­hat täy­te­nä ja pilk­ki­saa­lis va­jaa­na suun­ta­sim­me pa­luu­mat­kal­le. Jos men­nes­sä vie­lä löy­tyi no­peim­mil­la in­toa hiih­tää reit­tiä edes­ta­kai­sin ja hiih­tää vä­hän kuin saat­tue- ja kan­nus­tus­hiih­toa, oli nyt ete­ne­mi­nen luo­ti­suo­raa. Pie­nim­mäi­sen kans­sa olim­me hä­din tus­kin pa­ria suk­sen mit­taa eden­neet, kun etu­jou­kot nä­kyi­vät enää pie­ni­nä pis­tei­nä. Vauh­tia näyt­ti riit­tä­vän ja sil­loin ei näe kaik­kea ym­pä­ril­lä ole­vaa.

Meil­lä tätä pel­koa ei ol­lut. Het­ken pääs­tä kuu­lui­kin pie­nim­män suus­ta ”Aar­re­saa­ri!” ja käsi ojen­tui saa­ren suun­taan va­kaa­na. En ol­lut ym­mär­tä­nyt ol­len­kaan, et­tä tuo met­sä­saa­re­ke oli­kin aar­re­saa­ri, vaik­ka olim­me sen edes­sä hy­vän to­vin pilk­ki­neet. Mi­ten en sitä näh­nyt, ih­met­te­lin. Sit­ten taas ym­mär­sin tä­män iän tuo­man hait­ta­nä­ön. Lap­si kat­soi kirk­kaam­min. Sa­mal­la hän jat­koi, et­tä aar­re­saa­res­sa on ai­na sy­väl­lä aar­re. ”Voim­me­ko läh­teä sitä kai­va­maan?” Kau­kaa ar­ve­lim­me lun­ta ole­van niin pal­jon, et­tä aar­re jäi­si löy­ty­mät­tä. Pää­tim­me jat­kaa hiih­to­mat­kaa.

Mat­ka ete­ni hi­taas­ti, jopa niin, et­tä vaik­ka ai­kaa ku­lui, aar­re­saa­ren puut oli­vat ai­na sa­mas­sa koh­das­sa. Ete­ne­mi­nen ta­pah­tui enem­män mie­les­sä kuin mat­kas­sa. Oli ai­kaa miet­tiä. Miet­tiä ny­ky­ai­kaa, kii­ret­tä, näi­tä pie­niä ja isom­pia lap­sia ja lap­sen us­koa. Mi­ten omat pie­net lap­set ai­tou­del­laan oli­vat muis­tut­ta­neet mi­nua lap­sen kal­tai­ses­ta us­kos­ta. Us­kos­ta, jon­ka kaut­ta saan omis­taa kaik­kein kal­leim­man aar­teen. Ei­kä tämä aar­re ole lu­men pei­tos­sa tai vaa­di omaa kai­vuu­työ­tä tai an­si­oi­ta, vaan se an­ne­taan lah­ja­na täy­sin ar­mos­ta.

Hiih­to jat­kui. Päi­vien­kin jäl­keen olen pa­lan­nut tä­hän ret­keen. Huo­kaus läh­tee Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä nämä rak­kaat omat pie­net sai­si­vat säi­lyt­tää it­ses­sään tä­män pie­nen lap­sen kirk­kaan kat­seen, et­tä it­se ja kaik­ki rak­kaat lä­hei­set sai­si­vat säi­lyt­tää ja löy­tää tä­män kai­kis­ta kal­leim­man aar­teen. Sen omis­ta­ja­na mat­kaam­me Tai­vaan ko­tiin.

Pekka Poukkula
Kaupunkilaistumista nuorena yrittänyt, mutta maaseudun juuret omaavana sinne takaisin palannut viisikymppinen perheenisä ja yrittäjä. Sosiaalialan ammattilainen ja asioiden pohdiskelija. Perhe, ystävät ja ihmiset merkitsevät minulle paljon, joten saatan tahtomattakin ajautua välillä raatipuolelle. Niinpä en ole erityisen suosittua asiointiseuraa lapsilleni. Tasapainoa sosiaaliseen puoleeni saan elämisestä Pöllänperällä, joka on sitten jo ihan oma lukunsa. Palautetta saa laittaa poukkulapekka(a)gmail.com
25.12.2024

Enkeli sanoi paimenille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Luuk. 2:10–11

Viikon kysymys