Pek­ka Pouk­ku­la

Jono hiih­tä­jiä ete­ni mää­rä­tie­toi­ses­ti pit­kin jär­ven jää­tä. Suun­ta oli kir­kas il­man utui­suu­des­ta, vä­rit­tö­myy­des­tä ja har­mau­des­ta huo­li­mat­ta. Juu­ri sel­lai­nen so­pi­va pilk­ki­ke­li. Mää­rän­pää oli otet­tu jo ran­nas­ta, koh­ti etääm­mäl­lä ho­ri­son­tis­sa siin­tä­vää met­sä­saa­re­ket­ta. Tai tar­kem­min sa­not­tu­na isom­man met­sä­saa­rek­keen edus­taa, sil­lä niil­le tie­tä­mil­le oli tar­koi­tus aset­tua pilk­ki­mään.

Ran­nas­ta kat­sot­tu­na mat­ka ei ol­lut pit­kä, mut­ta hiih­tä­jien ikä­hai­ta­ri huo­mi­oi­den riit­tä­vä sii­hen, et­tä jono eh­ti ja­kaan­tua kah­teen osaan. Riit­tä­vän pit­kä myös sii­hen, et­tä etu­jou­kot eh­ti­vät hiih­tä­mään vas­taan, no­peim­mat var­maan use­am­man­kin ker­ran. Mat­ka-ai­kaa ku­lui niin rei­lus­ti, et­tä sa­mal­la ol­tiin osa­na mo­nen­lais­ta seik­kai­lua. Tämä ei siis ol­lut pel­käs­tään hiih­to- ja pilk­ki­ret­ki, vaan yh­tä ai­kaa osa pie­nem­piem­me mie­li­ku­vi­tus­mat­kaa. Täs­sä mat­kas­sa mu­ka­na py­sy­mi­ses­sä vauh­dis­ta tai ko­ke­muk­ses­ta ei ol­lut etua, päin­vas­toin hait­taa ja vie­lä­pä suur­ta. Kyl­lä ikä es­ti nä­ke­mäs­tä pal­jon sel­lais­ta, jon­ka lap­sen kirk­kaat sil­mät vie­lä ta­voit­ti­vat. Tämä tuli elet­tyä to­dek­si.

Etu­jou­kois­sa mat­ka ete­ni jou­tui­sas­ti ja suk­si näyt­ti luis­ta­van. Jos sama tah­ti py­syi­si pilk­ki­mi­ses­sä­kin, niin en­sim­mäi­set ka­lat oli­si­vat jo yl­hääl­lä, en­nen kuin ta­ka­jouk­kom­me saa­pui­si apa­jil­le. On­nek­si jär­ven sel­kää riit­ti, niin ra­ja­kiis­to­ja ei ai­na­kaan pilk­ki­a­lu­eis­ta syn­tyi­si. Li­säk­si mi­nul­la oli täy­si luot­to jouk­ko­am­me ve­tä­vään ne­li­vuo­ti­aa­seem­me, joka edel­lis­ker­ral­la nos­ti koko po­ru­kan ai­no­an pilk­ki­saa­liin. Täs­sä yh­tey­des­sä ka­lan ko­koa ei kan­na­ta mai­ni­ta, jä­te­tään se ka­la­mie­hen it­sen­sä ker­rot­ta­vak­si, jol­loin se kas­vaa pa­rem­min ko­koa. Sii­nä­kin mie­les­sä pie­ni ta­soi­tus etu­jou­koil­le oli enem­män kuin pai­kal­laan.

Kyl­lä­hän täs­tä jär­ves­tä saa­lis oli­si taat­tua, sitä vah­vis­ti muu­ta­ma kuu­le­ma­ni ta­ri­na. Erään­kin ta­ri­nan mu­kaan saa­lis täs­tä oli­si yh­tä var­ma kuin kau­pan ka­la­tis­kil­tä. Tä­män vuok­si ker­to­ja ei enää käy­nyt täs­sä ka­las­sa, kos­ka ha­lu­si haas­tei­ta. Me em­me tar­vin­neet li­sää haas­tet­ta, sil­lä en tie­dä mi­ten saa­liim­me oli­si lai­hem­mak­si enää voi­nut tul­la. On­nek­si täs­sä vai­hees­sa vie­lä ka­la­tis­ki vilk­kui sil­mis­sä ja ah­ven­fi­leet mais­tui­vat suu­pie­lis­sä. Em­me siis ol­leet ta­ka­jou­kon kans­sa mis­tään myö­häs­ty­mäs­sä.

Mu­kaan oli tie­tys­ti pa­kat­tu asi­aan­kuu­lu­vat va­rus­teet, ku­ten kai­ra, pil­kit ja is­tui­na­lus­tat sekä tie­ten­kin ma­dot. Il­man ma­to­ja­kin olim­me jos­kus pilk­ki­mis­tä ko­keil­leet, kun pie­nim­mät hok­sa­si­vat, et­tä tot­ta­han se ka­loil­le­kin ni­su­pul­la mais­tuu, jos se mais­tuu pil­kin toi­ses­sa­kin pääs­sä. Ja mais­tui­han se. Jopa niin, et­tä pul­lan­pa­lat kyl­lä ka­to­si­vat, mut­ta pin­taan saak­ka niil­lä ei eh­ti­nyt. Il­mei­ses­ti jäi­vät uu­sia herk­ku­pa­lo­ja jään al­le odot­ta­maan.

Täl­lä ker­taa ma­dot siis oli­vat kui­ten­kin mu­ka­na. Pie­nis­sä pu­nai­sis­sa ma­dois­sa riit­ti­kin ih­met­te­le­mis­tä, ja nii­tä oli ihas­tel­tu jo mö­kil­lä en­nen mat­kaan läh­töä. Mi­ten ne pys­tyi­vät­kin liik­ku­maan niin no­pe­as­ti ja ve­ny­mään? Koh­ta pää­sin op­pi­maan muu­ta­kin ma­dois­ta, kun siir­ryt­tiin pilk­ki­mat­kas­ta mie­li­ku­vi­tus­mat­kal­le. Ase­tuin kuun­te­le­maan, kuin­ka ma­dot oli­vat var­mas­ti in­nois­saan pääs­tes­sään koh­ta ui­maan. Tai oi­ke­as­taan­han ne oli­vat­kin me­nos­sa avan­toon, eh­kä se näyt­ti kui­ten­kin enem­män avan­tou­in­nil­ta. Tai oi­ke­am­min su­kel­ta­mi­sel­ta. Jo­ten­kin tätä mat­kan mie­li­ku­vi­tus­puo­lel­ta aja­tel­les­sa mie­tin­kin, et­tä mi­ten­hän se pilk­ki­saa­lis oli­si is­tu­nut tä­hän ma­to­jen avan­tou­in­ti­het­keen.

Mei­dän siir­ty­es­sä jo eväs­tau­ol­le pilk­ki­mi­nen toi­saal­la jat­kui eh­kä as­tet­ta to­ti­sem­min. Meil­lä oli jo hy­vin ai­kaa is­tua ja naut­tia eväi­den syön­nis­tä. Se on­kin iso ja tär­keä osa kaik­kea ret­kei­lyä. Oi­ke­as­taan se tai­taa ol­la ai­na pa­ras het­ki. Sa­mal­la oli ai­kaa naut­tia yh­des­sä­o­los­ta ja het­kes­sä elä­mi­ses­tä. Saa­lis­ta tu­lee, jos tu­lee, pa­kol­la ei ai­na­kaan. Lap­sil­la on loh­dul­li­nen tai­to siir­tää aja­tuk­set muu­hun kiin­nos­ta­vaan, kun pilk­ki­mi­nen ei tuot­ta­nut toi­vot­tua tu­los­ta. Tääl­lä on muu­ta­kin mis­tä naut­tia.

Eväs­rep­pu tyh­jä­nä, ma­hat täy­te­nä ja pilk­ki­saa­lis va­jaa­na suun­ta­sim­me pa­luu­mat­kal­le. Jos men­nes­sä vie­lä löy­tyi no­peim­mil­la in­toa hiih­tää reit­tiä edes­ta­kai­sin ja hiih­tää vä­hän kuin saat­tue- ja kan­nus­tus­hiih­toa, oli nyt ete­ne­mi­nen luo­ti­suo­raa. Pie­nim­mäi­sen kans­sa olim­me hä­din tus­kin pa­ria suk­sen mit­taa eden­neet, kun etu­jou­kot nä­kyi­vät enää pie­ni­nä pis­tei­nä. Vauh­tia näyt­ti riit­tä­vän ja sil­loin ei näe kaik­kea ym­pä­ril­lä ole­vaa.

Meil­lä tätä pel­koa ei ol­lut. Het­ken pääs­tä kuu­lui­kin pie­nim­män suus­ta ”Aar­re­saa­ri!” ja käsi ojen­tui saa­ren suun­taan va­kaa­na. En ol­lut ym­mär­tä­nyt ol­len­kaan, et­tä tuo met­sä­saa­re­ke oli­kin aar­re­saa­ri, vaik­ka olim­me sen edes­sä hy­vän to­vin pilk­ki­neet. Mi­ten en sitä näh­nyt, ih­met­te­lin. Sit­ten taas ym­mär­sin tä­män iän tuo­man hait­ta­nä­ön. Lap­si kat­soi kirk­kaam­min. Sa­mal­la hän jat­koi, et­tä aar­re­saa­res­sa on ai­na sy­väl­lä aar­re. ”Voim­me­ko läh­teä sitä kai­va­maan?” Kau­kaa ar­ve­lim­me lun­ta ole­van niin pal­jon, et­tä aar­re jäi­si löy­ty­mät­tä. Pää­tim­me jat­kaa hiih­to­mat­kaa.

Mat­ka ete­ni hi­taas­ti, jopa niin, et­tä vaik­ka ai­kaa ku­lui, aar­re­saa­ren puut oli­vat ai­na sa­mas­sa koh­das­sa. Ete­ne­mi­nen ta­pah­tui enem­män mie­les­sä kuin mat­kas­sa. Oli ai­kaa miet­tiä. Miet­tiä ny­ky­ai­kaa, kii­ret­tä, näi­tä pie­niä ja isom­pia lap­sia ja lap­sen us­koa. Mi­ten omat pie­net lap­set ai­tou­del­laan oli­vat muis­tut­ta­neet mi­nua lap­sen kal­tai­ses­ta us­kos­ta. Us­kos­ta, jon­ka kaut­ta saan omis­taa kaik­kein kal­leim­man aar­teen. Ei­kä tämä aar­re ole lu­men pei­tos­sa tai vaa­di omaa kai­vuu­työ­tä tai an­si­oi­ta, vaan se an­ne­taan lah­ja­na täy­sin ar­mos­ta.

Hiih­to jat­kui. Päi­vien­kin jäl­keen olen pa­lan­nut tä­hän ret­keen. Huo­kaus läh­tee Tai­vaan Isän puo­leen, et­tä nämä rak­kaat omat pie­net sai­si­vat säi­lyt­tää it­ses­sään tä­män pie­nen lap­sen kirk­kaan kat­seen, et­tä it­se ja kaik­ki rak­kaat lä­hei­set sai­si­vat säi­lyt­tää ja löy­tää tä­män kai­kis­ta kal­leim­man aar­teen. Sen omis­ta­ja­na mat­kaam­me Tai­vaan ko­tiin.