Pekka Poukkula
En tarkalleen osaa sanoa, mikä oli sysäys siihen, että minulle tuli tarve alkaa tekemään jotakin leipomusta perhejuhliimme. Kyseessä ei ollut millään muotoa epäluottamus perheemme naisväelle, etteikö heiltä useampi sorttimentaali pöytään valmistuisi. Eikä kyse ollut siitä, etteikö muuta juhlavalmistelua olisi minulle riittävästi. Sitähän oli piisalle asti. Etenkin, kun asutaan maalla ilman selkeitä tontin rajoja ja perheessä on useamman ikäisiä lapsia. Myös niitä pienempiä, joilla omia juhlajärjestelyjä riittää juhlan aattoon, jos ei vielä itse juhlassakin.
Ulkona tekeminen ei meinaa loppua, jos ei sisälläkään. On kärräämistä, pinoamista, varastoon viemistä ja tuomista, vähän maalaamista ja öljyämistä. Siivoamista. Rakennusten taukset, kun etupuoli oli saatu kuntoon. Ja sen pienen projektin loppuun viemistä, jota edelliskerrallakaan ei tullut aloitettua. Tien varren pajukkokin pitäisi ehtiä hävittää, trimmeröintiä unohtamatta.
Eikö olekin kumma, että kaikki vuoden aikana kertyneet rästityöt pitäisi saada tehtyä valmiiksi muutaman illan aikana? Kun on ne juhlat. Ja vielä tontin reuna-alueet. Nekin pitäisi ehtiä kiertää ja katsoa piha-alueiden yleisilme. Ulkokausteet, kuten meillä ruukataan sanoa. Ne ovat isän vastuulla. Ja mieluista vastuuta ne ovatkin.
Palataanpa ulkoalueista ja tontin reunoista kuitenkin takaisin sisälle, sillä tämä mieluinen vastuu ei yksistään riitä. Täytyyhän juhlapöydässä olla jotain isänkin tekemää. Tämä oli päällimmäinen ajatus siinä hetkessä, kun leipomisperinteen ensijauhot mittailtiin. Pitkien pohdintojen jälkeen päädyin kuivakakkuun, jolla oli varsin majesteettinen nimi. Tiikerikakku tuntui jotenkin niin arkiselta. Leipominen jäi lopulta edellisiltaan, ja kakkuja uunista nostaessa muu väki oli jo unten mailla. Aamu paljasti kakkujen tilan kaikessa karseudessaan. Pintaa oli paistunut vain sen verran, että kakut juuri ja juuri pysyivät kasassa. Eipä niistä ollut juhlatarjoiluun. Tai jos olisi ollut, eivät ne ainakaan kuivakakkuja olisi olleet.
Seuraavien juhlien tiimoilta päätin siirtyä leivän tekemiseen, sillä se tuntui jotenkin varmemmalta. Tyttären häät ja isän tekemä leipä ei maistunut mielessä ja kielessä yhtään hassummalta. Toki ne piti ensin leipoa. Ainakin ensimmäinen erä meni hylkyyn, ja näitä koeleipiä syötiin pitkälle häiden jälkeenkin. Mutta seuraava tai sitä seuraava jo onnistuikin ja maukkaat leivät löysivät paikkansa häätarjoilussa.
Kuivakakkukin onnistui seuraaviin juhliin, vaikka sen leipominen taisi taas jäädä aika viime metreille. Kokemusta kun oli jo kertynyt, niin mitä sitä suotta liikaa ennakoimaan. Ensin piti hoitaa ne ulkokausteet. Leipien kanssa vuorotahti on jatkunut. Epäonnistumisia ja onnistumisia. Tällä tavoinhan se tasapaino säilyy.
Viimeisin kokemus on hiljattain, omilta 50-vuotissyntymäpäiviltäni. Pitihän siellä päivänsankarin tekemää leipää olla tarjolla. Intoa ei puuttunut, mutta se ei leipää kohottanut. Lopputulos muistutti enemmän tiiliskiveä kuin saaristolaisleipää. Matalaa, kovaa ja tiivistä. Onni on omistaa auttavainen vaimo, joka tiedusteli kokouksessa istuessani, paria päivää ennen juhlia, että passaako, jos leivon ne leivät? Kyllähän se passasi, ja makoisaa leipää tulikin. Auttavia käsiä on aiemminkin ilmestynyt. Nuorimmaisen ristiäisiin saatiin lahjaksi kuivakakku. Sellainen onnistunut.
Tämä perinteeksi muodostunut tarve leipoa juhliin kuulostaa entistä hassummalle, kun en nykyäänkään ruukaa leipoa arkenakaan. Ehkä kannattaisi ensin aloittaa siitä, saattaa joku ajatella. Eikä hän varmasti ole lainkaan väärässä. Uskoisin apukäsiä löytyvän, ainakin niistä pienimmistä. Heille yhdessä leipominen on arkenakin juhlaa. Sen verran sitä on tullut ilolla sivusta seurattua.
Leipomista ja laittamista riittää, sillä monessa perheessä valmistaudutaan parhaillaankin kevään ja alkukesän juhliin, valmistujaisiin ja lakkiaisiin. Nuori on saavuttanut yhden tärkeän etapin elämässään. Jokainen nuori saa olla tyytyväinen ja iloinen omaan saavutukseensa, ja me vanhemmat yhdessä vieraiden kanssa saamme iloita ja olla kiitollisia nuorestamme. Saamme olla vapaita vertailusta toisten suorituksiin ja iloita jokaisen nuoren omaa opintojen päättymistä. Taivaan Isän runsasta siunausta ja varjelusta, nuori, sinun elämääsi!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys