Pek­ka Pouk­ku­la

En tar­kal­leen osaa sa­noa, mikä oli sy­säys sii­hen, et­tä mi­nul­le tuli tar­ve al­kaa te­ke­mään jo­ta­kin lei­po­mus­ta per­he­juh­liim­me. Ky­sees­sä ei ol­lut mil­lään muo­toa epä­luot­ta­mus per­heem­me nais­vä­el­le, et­tei­kö heil­tä use­am­pi sort­ti­men­taa­li pöy­tään val­mis­tui­si. Ei­kä kyse ol­lut sii­tä, et­tei­kö muu­ta juh­la­val­mis­te­lua oli­si mi­nul­le riit­tä­väs­ti. Si­tä­hän oli pii­sal­le as­ti. Eten­kin, kun asu­taan maal­la il­man sel­kei­tä ton­tin ra­jo­ja ja per­hees­sä on use­am­man ikäi­siä lap­sia. Myös nii­tä pie­nem­piä, joil­la omia juh­la­jär­jes­te­ly­jä riit­tää juh­lan aat­toon, jos ei vie­lä it­se juh­las­sa­kin.

Ul­ko­na te­ke­mi­nen ei mei­naa lop­pua, jos ei si­säl­lä­kään. On kär­rää­mis­tä, pi­no­a­mis­ta, va­ras­toon vie­mis­tä ja tuo­mis­ta, vä­hän maa­laa­mis­ta ja öl­jy­ä­mis­tä. Sii­vo­a­mis­ta. Ra­ken­nus­ten tauk­set, kun etu­puo­li oli saa­tu kun­toon. Ja sen pie­nen pro­jek­tin lop­puun vie­mis­tä, jota edel­lis­ker­ral­la­kaan ei tul­lut aloi­tet­tua. Tien var­ren pa­juk­ko­kin pi­täi­si eh­tiä hä­vit­tää, trim­me­röin­tiä unoh­ta­mat­ta.

Ei­kö ole­kin kum­ma, et­tä kaik­ki vuo­den ai­ka­na ker­ty­neet räs­ti­työt pi­täi­si saa­da teh­tyä val­miik­si muu­ta­man il­lan ai­ka­na? Kun on ne juh­lat. Ja vie­lä ton­tin reu­na-alu­eet. Ne­kin pi­täi­si eh­tiä kier­tää ja kat­soa piha-alu­ei­den ylei­sil­me. Ul­ko­kaus­teet, ku­ten meil­lä ruu­ka­taan sa­noa. Ne ovat isän vas­tuul­la. Ja mie­luis­ta vas­tuu­ta ne ovat­kin.

Pa­la­taan­pa ul­ko­a­lu­eis­ta ja ton­tin reu­nois­ta kui­ten­kin ta­kai­sin si­säl­le, sil­lä tämä mie­lui­nen vas­tuu ei yk­sis­tään rii­tä. Täy­tyy­hän juh­la­pöy­däs­sä ol­la jo­tain isän­kin te­ke­mää. Tämä oli pääl­lim­mäi­nen aja­tus sii­nä het­kes­sä, kun lei­po­mis­pe­rin­teen en­si­jau­hot mit­tail­tiin. Pit­kien poh­din­to­jen jäl­keen pää­dyin kui­va­kak­kuun, jol­la oli var­sin ma­jes­teet­ti­nen nimi. Tii­ke­ri­kak­ku tun­tui jo­ten­kin niin ar­ki­sel­ta. Lei­po­mi­nen jäi lo­pul­ta edel­li­sil­taan, ja kak­ku­ja uu­nis­ta nos­ta­es­sa muu väki oli jo un­ten mail­la. Aa­mu pal­jas­ti kak­ku­jen ti­lan kai­kes­sa kar­seu­des­saan. Pin­taa oli pais­tu­nut vain sen ver­ran, et­tä ka­kut juu­ri ja juu­ri py­syi­vät ka­sas­sa. Ei­pä niis­tä ol­lut juh­la­tar­joi­luun. Tai jos oli­si ol­lut, ei­vät ne ai­na­kaan kui­va­kak­ku­ja oli­si ol­leet.

Seu­raa­vien juh­lien tii­moil­ta pää­tin siir­tyä lei­vän te­ke­mi­seen, sil­lä se tun­tui jo­ten­kin var­mem­mal­ta. Tyt­tä­ren häät ja isän te­ke­mä lei­pä ei mais­tu­nut mie­les­sä ja kie­les­sä yh­tään has­sum­mal­ta. Toki ne piti en­sin lei­poa. Ai­na­kin en­sim­mäi­nen erä meni hyl­kyyn, ja näi­tä ko­e­lei­piä syö­tiin pit­käl­le häi­den jäl­keen­kin. Mut­ta seu­raa­va tai sitä seu­raa­va jo on­nis­tui­kin ja mauk­kaat lei­vät löy­si­vät paik­kan­sa hää­tar­joi­lus­sa.

Kui­va­kak­ku­kin on­nis­tui seu­raa­viin juh­liin, vaik­ka sen lei­po­mi­nen tai­si taas jää­dä ai­ka vii­me met­reil­le. Ko­ke­mus­ta kun oli jo ker­ty­nyt, niin mitä sitä suot­ta lii­kaa en­na­koi­maan. En­sin piti hoi­taa ne ul­ko­kaus­teet. Lei­pien kans­sa vuo­ro­tah­ti on jat­ku­nut. Epä­on­nis­tu­mi­sia ja on­nis­tu­mi­sia. Täl­lä ta­voin­han se ta­sa­pai­no säi­lyy.

Vii­mei­sin ko­ke­mus on hil­jat­tain, omil­ta 50-vuo­tis­syn­ty­mä­päi­vil­tä­ni. Pi­ti­hän siel­lä päi­vän­san­ka­rin te­ke­mää lei­pää ol­la tar­jol­la. In­toa ei puut­tu­nut, mut­ta se ei lei­pää ko­hot­ta­nut. Lop­pu­tu­los muis­tut­ti enem­män tii­lis­ki­veä kuin saa­ris­to­lais­lei­pää. Ma­ta­laa, ko­vaa ja tii­vis­tä. On­ni on omis­taa aut­ta­vai­nen vai­mo, joka tie­dus­te­li ko­kouk­ses­sa is­tu­es­sa­ni, pa­ria päi­vää en­nen juh­lia, et­tä pas­saa­ko, jos lei­von ne lei­vät? Kyl­lä­hän se pas­sa­si, ja ma­koi­saa lei­pää tu­li­kin. Aut­ta­via kä­siä on ai­em­min­kin il­mes­ty­nyt. Nuo­rim­mai­sen ris­ti­äi­siin saa­tiin lah­jak­si kui­va­kak­ku. Sel­lai­nen on­nis­tu­nut.

Tämä pe­rin­teek­si muo­dos­tu­nut tar­ve lei­poa juh­liin kuu­los­taa en­tis­tä has­sum­mal­le, kun en ny­ky­ään­kään ruu­kaa lei­poa ar­ke­na­kaan. Eh­kä kan­nat­tai­si en­sin aloit­taa sii­tä, saat­taa joku aja­tel­la. Ei­kä hän var­mas­ti ole lain­kaan vää­räs­sä. Us­koi­sin apu­kä­siä löy­ty­vän, ai­na­kin niis­tä pie­nim­mis­tä. Heil­le yh­des­sä lei­po­mi­nen on ar­ke­na­kin juh­laa. Sen ver­ran sitä on tul­lut ilol­la si­vus­ta seu­rat­tua.

Lei­po­mis­ta ja lait­ta­mis­ta riit­tää, sil­lä mo­nes­sa per­hees­sä val­mis­tau­du­taan par­hail­laan­kin ke­vään ja al­ku­ke­sän juh­liin, val­mis­tu­jai­siin ja lak­ki­ai­siin. Nuo­ri on saa­vut­ta­nut yh­den tär­ke­än eta­pin elä­mäs­sään. Jo­kai­nen nuo­ri saa ol­la tyy­ty­väi­nen ja iloi­nen omaan saa­vu­tuk­seen­sa, ja me van­hem­mat yh­des­sä vie­rai­den kans­sa saam­me iloi­ta ja ol­la kii­tol­li­sia nuo­res­tam­me. Saam­me ol­la va­pai­ta ver­tai­lus­ta tois­ten suo­ri­tuk­siin ja iloi­ta jo­kai­sen nuo­ren omaa opin­to­jen päät­ty­mis­tä. Tai­vaan Isän run­sas­ta siu­naus­ta ja var­je­lus­ta, nuo­ri, si­nun elä­mää­si!