Rina Palm­roth

Epä­var­muus. Elä­män maus­te. Jos­kus huo­les­ta kit­ke­rä, toi­si­naan iloi­sen kir­peä.

Epä­var­muut­ta on mo­nen­lais­ta. Ih­mi­nen voi it­se ol­la epä­var­ma jos­sa­kin tai jon­kin asi­an to­teu­tu­mi­nen saat­taa ol­la epä­var­maa. Has­sua on, et­tä vaik­ka kuin­ka var­mis­te­li­si jo­tain asi­aa, ei se eh­kä sil­ti tule sen var­mem­mak­si, sil­lä on mo­nia te­ki­jöi­tä, joi­hin ih­mi­nen ei voi it­se vai­kut­taa. Sii­hen voi vai­kut­taa, mi­ten eri­lai­siin elä­män­var­rel­la vaih­tu­viin epä­var­muuk­siin suh­tau­tuu.

It­sel­le­ni epä­var­muu­den tun­ne on toi­si­naan osoit­tau­tu­nut jar­ruk­si. Ihai­len hei­tä, jot­ka osaa­vat kään­tää sen kaa­suk­si. Kun jo­kin asia he­rät­tää epä­var­muut­ta, he saa­vat sii­tä li­sä­pont­ta yrit­tää ja heit­täy­tyä roh­ke­as­ti uu­sien tuu­lien vie­tä­väk­si. He osaa­vat aset­tua epä­var­muu­den ylä­puo­lel­le tuu­mail­len, et­tä se on vain re­ak­tio mui­den jou­kos­sa. Kit­kaa tar­vi­taan liik­keel­le läh­töön – se on yk­si fy­sii­kan la­eis­ta, joka jo ala­kou­lus­sa opi­taan.

Mik­si ih­mi­sil­le jon­kin uu­den as­ke­leen ot­ta­mi­nen pi­täi­si ol­la alus­ta as­ti help­poa? Kun muu­ta­man ker­ran ruo­pii ja läh­tee liik­keel­le hy­väl­lä vauh­dil­la, liu­kuu usein pit­käl­le jo pel­kän al­ku­sy­säyk­sen saat­te­le­ma­na.

Opis­ke­li­ja­na vä­lil­lä huo­kaan sy­vään ja toi­von, et­tä sai­sin jos­tain sen sa­man sin­nik­kyy­den ta­kai­sin, jon­ka voi­min opet­te­lin taa­pe­ro­na kä­ve­le­mään ja pu­hu­maan. Luu­len­pa, et­tä en pie­ne­nä lap­se­na ar­vi­oi­nut, et­tä ”hmm, kan­nat­taa­ko­han tä­hän jut­tuun läh­teä, tai­dan ol­la sit­ten­kin ikui­nen kont­taa­ja” ja ky­see­na­lais­ta­nut uu­den op­pi­mis­ta. Ny­ky­ään jon­kin uu­den, tai jo tu­tun­kin, asi­an edes­sä ko­kee toi­si­naan epä­var­muut­ta ja saat­taa aja­tel­la, et­tä en minä ole sel­lai­nen tyyp­pi, joka voi op­pia jo­tain uut­ta ja teh­dä joi­tain asi­oi­ta, jois­ta sa­laa haa­vei­lee näh­des­sään vaik­ka­pa ma­ra­too­na­rin ah­mi­van mai­le­ja tai kuul­les­saan jon­kun lau­su­van su­ju­vas­ti rans­kaa.

Ys­tä­vä­ni oi­val­lus he­rät­te­li miel­tä­ni taan­noin. Hän tuu­mi, et­tä epä­var­muus ja jän­ni­tys ker­to­vat myös sii­tä, et­tä asia on tär­keä ja mer­ki­tyk­sel­li­nen. Se ei ole­kaan vies­ti on­nis­tu­mi­sen mah­dot­to­muu­des­ta, vaan sii­tä, et­tä nyt on py­säh­dyt­ty it­sel­le tär­ke­än asi­an ää­rel­le. Pe­lot­ta­van sii­tä te­kee elä­män ai­em­mat ko­ke­muk­set, jot­ka ei­vät kui­ten­kaan mää­ri­tä tu­le­vai­suut­ta.

Epä­var­muut­ta koh­da­tes­saan voi myös poh­tia, mitä on­nis­tu­mi­nen tar­koit­taa it­sel­le. Voi­si­ko on­nis­tu­mi­nen ol­la ko­ko­nai­sen ma­ra­to­nin si­jas­ta vii­koit­tain teh­ty pie­ni lenk­ki? Tois­ta ys­tä­vää­ni si­tee­ra­ten kes­kit­tyi­sin­kö en­nem­min mat­kaan kuin it­se pää­mää­rään?

Täl­lä het­kel­lä elän it­se epä­var­muu­den kes­kel­lä. Ei mi­tään aa­vis­tus­ta tai aja­tus­ta, mis­sä olen ja mitä teen syk­syl­lä. Kat­se­len ja odot­te­len, jos­pa jo­kin mah­dol­li­suus tup­sah­tai­si etee­ni. Kai­ken­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia poh­dis­ke­len ja ai­na jos­tain het­kek­si in­nos­tun. Pää pyö­räl­lä eri­lai­sis­ta vaih­to­eh­dois­ta olen to­den­nut hel­pom­mak­si naut­tia täs­tä het­kel­li­ses­tä py­säh­ty­nei­syy­des­tä ja pur­jeen tyy­ney­des­tä. Luo­tan, et­tä Tai­vaan Isä tuo läm­pi­miä uu­sia tuu­lia, sit­ten kun on sen ai­ka.