Rina Palm­roth

Tun­tuu, et­tä vie­lä ai­van het­ki sit­ten kul­jin pi­tä­en kä­des­tä­si kiin­ni suo­ja­tie­tä ylit­tä­es­sä.

Myö­hem­min työn­sit var­moin as­ke­lin pu­nais­ta rol­laat­to­ria, jon­ka kah­vaan tar­ra­sin luot­ta­vas­ti hy­päh­del­len val­koi­sel­ta vii­val­ta toi­sel­le. Seu­ra­sin pie­nes­tä ren­kaas­ta tien pien­ta­reel­le jää­vää kie­mu­raa. Lä­hi­kaup­paan pääs­ty­äm­me sain va­li­ta suk­laa­va­nuk­kaan ja pa­ke­tin man­sik­ka­tuut­te­ja. Toi­si­naan jo pa­luu­mat­kal­la ava­sim­me tuut­ti­pa­ke­tin, kun as­falt­ti­tie tun­tui au­rin­gon­pais­tees­sa ve­ny­neen ai­van mah­dot­to­man pit­käk­si.

Nyt kul­jet pyö­rä­tuo­lil­la.

– –

Ra­kas mum­mu­ni soit­ti mi­nul­le äs­ket­täin ja ker­toi, et­tä pol­ves­ta otet­tiin taas hie­man al­le de­si­lit­ra nes­tet­tä. ”Täs­tä ei tule jal­kaa enää kos­kaan.” Rak­kaan lä­hei­sen kuu­lu­mi­set iän ja sai­rauk­sien tuo­mis­ta vai­vois­ta, mut­ta en­nen kaik­kea hä­nen suh­tau­tu­mi­sen­sa nii­hin, py­säyt­ti­vät. Mum­mu­ni sa­noi, et­tä Ju­ma­la on an­ta­nut hä­nel­le sai­rau­det lem­pe­äs­ti.

Olen ai­na ihail­lut mum­mu­ni elä­mä­na­sen­net­ta. Elä­män ko­et­te­le­mus­ten, ki­vun ja sai­rau­den kes­kel­lä hän ei ole kat­ke­roi­tu­nut, vaan on ai­na tart­tu­nut elä­mäs­sä jo­hon­kin va­lon pil­kah­duk­seen. ”Niin kau­an kuin on elä­mää, on toi­voa”, hän on ai­na sa­no­nut. Mum­mu ker­too myös usein sii­tä, kuin­ka hä­nen ilon­sa on us­ko­mi­sen iloa ja va­paut­ta.

Mi­ten tär­ke­ää oli­si käy­dä kat­so­mas­sa lä­hei­siä ja tut­tu­ja, mut­ta myös puo­li­tut­tu­ja ikäih­mi­siä. Sitä pait­si yh­täk­kiä voi huo­ma­ta­kin ole­van­sa ai­van tut­tu, kuin oli­si ai­na tun­te­nut, vaik­ka vas­ta en­si ker­taa is­tui­si yh­des­sä kah­vi­ku­pin ää­rel­lä. Minä käyn lii­an har­voin, vaik­ka asui­ne­täi­syy­det ovat ly­hyi­tä. En keh­taa lu­e­tel­la syi­tä, mik­si muka en eh­di. Mitä, jos elä­män ai­ka­na tu­len ha­vah­tu­maan lii­an mon­ta ker­taa, et­tä en pi­tä­nyt tar­peek­si yh­teyt­tä, ol­lut läs­nä lä­heis­ten elä­mäs­sä? Elin vain nuo­ruu­den huu­mas­sa omaa it­se­ä­ni to­teut­ta­en.

Eläm­me nyt ke­sän lop­pu­puol­ta, yöt ovat jo hä­mär­ty­viä. Kun il­lat pi­me­ne­vät, yk­si­näi­syy­den var­jot saat­ta­vat kas­vaa suu­rem­mik­si. Oli­sim­me­pa me ih­mi­set niin roh­kei­ta, et­tä us­kal­tau­tui­sim­me omien ”kup­pi­kun­tiem­me” ul­ko­puo­lel­le. Avai­sim­me ko­tiem­me ovet ja kut­sui­sim­me tun­te­mat­to­mi­a­kin il­ta­ky­lään. Huo­mai­sim­me yk­si­näi­set ja seu­rois­ta no­pe­as­ti pois läh­te­vät seu­ra­vie­raat. Muis­tai­sim­me nii­tä, jot­ka ei­vät jak­sa tai pys­ty tu­le­maan seu­roi­hin. Ja me nuo­ret, läh­de­tään kah­vi­pa­ket­ti ja kah­vi­lei­vät mu­ka­nam­me nii­den yk­si­näis­ten ikäih­mis­ten luok­se, joi­den tie­däm­me il­ta toi­sen­sa jäl­keen las­ke­van tun­te­ja.