Rina Palm­roth

Mie­lee­ni nou­si eräs jo use­am­pi vuo­si sit­ten ta­pah­tu­nut het­kel­li­nen elä­män­muu­tos. Olin ys­tä­vä­per­heen mu­ka­na ke­sän 2015 su­vi­seu­rois­sa. Is­tuim­me tyt­tö­po­ru­kal­la ys­tä­vä­ni per­heen vuok­raa­mas­sa asun­to­au­tos­sa, söim­me suk­laa­mu­ro­ja ja ki­kat­te­lim­me kes­ke­näm­me.

Äi­ti soit­ti, et­tä Har­ja­val­lan ko­ti­ta­lom­me oli osit­tain pa­la­nut ja siel­lä ei voi­si het­keen asua. En eh­ti­nyt asi­aa ko­vin­kaan mu­reh­tia, vaan en­sim­mäi­nen mie­lee­ni nous­sut aja­tus oli, et­tä huip­pua, nyt­hän voi­daan sit­ten muut­taa Po­riin! Kaik­ki us­ko­vai­set ys­tä­vä­ni asui­vat Po­ris­sa, ja toi­voin usein, et­tä asui­sin­pa it­se­kin siel­lä. Kun sain tie­tää, et­tä ku­kaan ei ol­lut louk­kaan­tu­nut, ei ta­pah­tu­nees­sa ol­lut mie­les­tä­ni enää mi­tään mu­reh­dit­ta­vaa. Olin vain en­tis­tä pa­rem­mal­la tuu­lel­la, kun aloim­me ys­tä­vien kans­sa suun­ni­tel­la, mitä kaik­kea sit­ten yh­des­sä po­ru­kal­la teh­täi­siin, kun asut­tai­siin sa­moil­la seu­duil­la.

Pu­he­lus­sa äi­ti kui­ten­kin ker­toi, et­tä var­maan­kin muu­tam­me re­mon­tin ajak­si asu­maan ko­din lä­hel­lä ole­val­le Sa­ta­lin­nan asui­na­lu­eel­le ri­vi­ta­loon. Kir­joi­tin pu­he­lun jäl­keen äi­dil­le toi­vo­rik­kaan vies­tin, et­tä var­maan sit­ten pa­ri­sen viik­koa asu­taan siel­lä ja sit­ten pääs­tään­kin jo muut­ta­maan ta­kai­sin. En tain­nut ai­van ym­mär­tää sa­vu­va­hin­ko­jen kor­jauk­ses­ta tai van­ho­jen ra­ken­tei­den uu­si­mi­ses­ta – olin­han ra­ken­nel­lut lä­hin­nä Bar­bie-ta­lo­ja. Vas­ta myö­hem­min olen ym­mär­tä­nyt, mik­si van­hem­mat usein vai­kut­ti­vat vä­sy­neil­tä tuo­na ai­ka­na. Työ­mää­rä oli suu­ri.

Tai­vaan Isä kui­ten­kin piti huol­ta. Eten­kin jäl­keen­päin on huo­man­nut, mi­ten tuos­ta­kin vas­toin­käy­mi­ses­tä oli jo jär­jes­tet­ty tie eteen­päin. Eri­tyi­ses­ti mie­leen on jää­nyt tu­tuil­ta ja tun­te­mat­to­mil­ta­kin saa­tu kor­vaa­ma­ton apu. Erään ys­tä­vä­ni per­he oli päät­tä­nyt ke­rä­tä tun­te­mil­taan ih­mi­sil­tä va­ro­ja, joil­la he ha­lu­si­vat vie­dä mi­nut Ike­aan va­lit­se­maan ha­lu­a­ma­ni huo­ne­ka­lut ri­vi­ta­lon huo­nee­see­ni. Oli se ih­meel­lis­tä: sain ol­la si­sus­tuk­ses­ta in­tou­tu­neen unel­ma­pai­kas­sa ja va­li­ta mie­lei­set ka­lus­teet van­ho­jen ti­lal­le. Toim­me äi­dil­le tu­li­ai­sik­si val­koi­sen or­ki­de­an, uu­den ken­kä­te­li­neen ja keit­ti­ö­vä­li­nei­tä.

Uu­den­lai­nen asu­mis­jär­jes­te­ly oli opet­ta­vais­ta ai­kaa. Aluk­si kaik­ki tun­tui hie­man kol­kol­ta ja kyl­mäl­tä, mut­ta ei men­nyt kau­aa, kun uu­teen ym­pä­ris­töön tot­tui ja ko­tiu­tui. Sa­ta­lin­na on asui­na­lu­ee­na pie­ni ja hil­jai­nen, ny­ky­ään eh­kä jopa ra­pis­tu­maan päin, mut­ta vuo­den 2015 pa­ko­laisk­rii­sin ai­kaan saim­me seu­ra­ta lä­hel­tä eri kult­tuu­rien elä­mää. Har­ja­val­lan vas­taa­not­to­kes­kuk­ses­sa asu­vien elä­män­ti­lan­ne pu­hut­te­li ja muis­tut­ti, et­tä oi­ke­as­taan per­heel­läm­me ei ol­lut mi­tään va­li­tet­ta­vaa. So­dan tur­vat­to­muu­den koh­dan­neet oli­vat tul­leet kau­kaa, tu­han­sien ki­lo­met­rien pääs­tä mu­ka­naan tyh­jä rep­pu, mut­ta har­teil­laan mo­nien synk­kien ja rii­pai­se­vien muis­to­jen pai­no. Me olim­me vain puo­len­tois­ta ki­lo­met­rin, jos edes niin­kään pit­kän, mat­kan pääs­sä ai­em­mas­ta ko­dis­tam­me. Ja meil­lä oli toi­sem­me.

Va­jaan vuo­den ku­lut­tua pää­sim­me asu­maan ta­kai­sin re­mon­toi­tuun ko­ti­ta­loon. Tu­li­pa­lo oli ai­em­min tun­tu­nut kau­kai­sel­ta asi­al­ta, ja yh­täk­kiä se oli­kin tul­lut ai­van lä­hel­le muis­tut­ta­en ko­din tär­key­des­tä. It­se sain nuk­kua tu­li­pa­lo­yö­nä tur­val­li­ses­ti su­vi­seu­ra­ken­täl­lä. Tun­tuu, et­tä nyt, tä­män kir­joit­ta­mi­sen ää­rel­lä, vie­lä sy­vem­min ym­mär­rän, et­tä oli Ju­ma­lan ih­me, et­tä per­heen­jä­se­ne­ni to­del­la säi­lyi­vät louk­kaan­tu­mat­to­mi­na. Jos tuli oli­si saa­nut le­vi­tä vie­lä muu­ta­man mi­nuu­tin, se oli­si pa­lo­kun­nan mu­kaan ro­mah­dut­ta­nut vä­li­ka­ton. En­ke­lit oli­vat lä­hel­lä.