Rina Palm­roth

Tai­dan elää täl­lä het­kel­lä jon­kin­lais­ta py­säh­ty­mi­sen ai­kaa. Lu­kio-opin­not ja sen jäl­kei­nen, syys­kuul­le jat­ku­nut ke­sä­työ ovat tul­leet pää­tök­seen. Vie­tän mo­nel­le opis­ke­li­jal­le tut­tua vä­li­vuot­ta.

Etee­ni au­ke­ni mah­dol­li­suus läh­teä Ita­li­aan au­pai­rik­si us­ko­vai­seen suo­ma­lai­seen per­hee­seen. Kol­mi­sen viik­koa olen elel­lyt Ita­li­an maan­ka­ma­ral­la, ja puo­li­sen vuot­ta on vie­lä edes­sä­päin var­mas­ti mo­nel­la ta­paa opet­ta­vais­ta ja kas­vat­ta­vaa ai­kaa. Tun­tuu ih­meel­li­sel­tä aja­tel­la, et­tä Suo­mes­sa usein kan­sa­lai­so­pis­ton ita­li­an kurs­sil­ta ko­tiin kä­vel­les­sä­ni poh­din, et­tä oli­si hie­noa pääs­tä asu­maan het­kek­si saa­pas­maa­han ja elä­mään ar­kea tääl­lä – ja nyt, yh­täk­kiä, is­tun­kin Ita­li­as­sa kir­joit­ta­mas­sa tätä blo­gia. Elä­mään voi­daan joh­dat­taa yl­lät­tä­vi­ä­kin kään­tei­tä!

Jo kol­men vii­kon oles­ke­lun ai­ka­na olen op­pi­nut pal­jon. Oman per­heen mer­ki­tys on ko­ros­tu­nut. Yh­täk­kiä en voi­kaan enää vain läh­teä käy­mään ko­to­na tai si­sa­rus­ten luo­na. Vai kä­vin­kö edes usein, kul­jin­ko sit­ten­kin usein ohit­se ja ajat­te­lin, et­tä myö­hem­min sit­ten? Niin tai­sin. Toi­von, et­tä tä­män puo­len vuo­den jäl­keen näen lä­heis­ten mer­ki­tyk­sen en­tis­tä tär­ke­äm­pä­nä elä­mäs­sä­ni. Nau­roin­kin sis­kol­le­ni, et­tä Suo­meen pa­lat­tu­a­ni saa­tan ol­la ai­ka ta­ki­ai­nen.

Koti-ikä­vä on kui­ten­kin ol­lut on­nek­si ai­ka vä­häis­tä ja vain het­kel­lis­tä. Ar­ki tääl­lä on mie­le­käs­tä ja rau­hal­lis­ta. Het­kes­sä elä­mis­tä. Juu­ri täl­lai­ses­ta rau­hal­li­suu­des­ta var­maan­kin opis­ke­lu­kii­rei­den kes­kel­lä haa­vei­lin. To­taa­li­nen tau­ko. Ai­kaa aja­tel­la ja tuu­mail­la men­nyt­tä ja hie­man vä­lil­lä ra­ot­taa aja­tuk­sis­saan jo­tain tu­le­vaa – vaik­ka­kin luu­len, et­tä en osaa näh­dä ja ku­vi­tel­la sitä, min­ne elä­mä kul­jet­taa.

In­nol­la odo­tan pääs­tä nä­ke­mään, mitä po­lul­le­ni on tar­koi­tet­tu ja hy­väk­si näh­ty an­taa. Kaik­ki ajal­laan, kun­kin ih­mi­sen elä­mäs­sä. Täl­lä het­kel­lä tun­tuu hy­väl­tä ja oi­ke­al­ta ol­la ikään kuin py­sä­kil­lä. Muis­tel­la kou­lu­ai­ko­ja ja lap­suut­ta, elää het­kes­sä ar­kea. Op­pia it­ses­tä ja maa­il­mas­ta uut­ta.