Rina Palmroth
Olen aina nauttinut pitkospuiden äänestä. Tasainen askelten kumina ja puun sointi virittävät mielen rauhallisiin ja kiitollisiin säveliin.
Olin kaivannut jo pitkään kiireetöntä hetkeä luonnossa. Sain jakaa virkistävän retken kahden ihanan ystäväni kanssa.
Ihmettelin luontoa. Yön pakkasen tuomien jäiden alla mutkalla kipristeleviä raikkaan vihreitä versoja. Torvijäkälän pienenpieniä kuppeja. Tuulen tyyneyttä ja vielä lehdettömien koivikoiden ujoutta.
Ihastelin ja ihmettelin saapunutta kevättä. Sen tuomaa lämpöä ja valoa, joka valaisi elämän myllerrysten täyttämää mieltä. Tunsin, että alkukeväästä yllättäen alkaneiden terveydellisten haasteiden oli sittenkin ollut tarpeen tulla muistuttamaan terveyden lahjasta. Nyt kevyempänä päivänä hengityksen vapaa virta herätteli lempeästi kehoa. Katsoin auringonvalossa punoittamattomia ja kutiamattomia käsivarsia kuin ne olisivat aivan uudet. Muisto äitini kanssa jaetusta huumorista toi hymynkareen kasvoille. Puutarhurin tyttärelle sopii mainiosti nokkosihottuma ja punajäkälä.
Ei siis sen vakavampia tauteja, mutta sen verran ikäviä, että korostivat itselleni terveyden merkitystä. Sairaalarannekkeessa päivämäärä muistutti, että olin alkanut käydä kohti kolmeakymmentä. Onnittelut ja tsemppiviestit tuntuivat erityisen voimaannuttavilta!
Koen, että nämä terveyden haasteet ja lääkärikäynnit tulivat kuitenkin juuri oikeaan aikaan kasvattamaan minua ja karsimaan pois pinnallisuutta tuoden elämään syvyyttä. Ainakaan en enää mieti nuoruudessa toisinaan pintaan nousseita ulkonäköpaineita, vaan keho ja mieli saivat oleellisemman ulottuvuuden.
Ihmettelin vielä hetken luontoa. Katselin puuta, jonka oksa oli jonain yön myrskyävänä hetkenä katkennut. Huolimatta siitä se kurottautui terveillä oksillaan kohti aurinkoa, ja kesällä tiedän sen verhoilevan vihreällä lempeydellään rungon ja oksien kulumat.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys