Rina Palm­roth

Ym­pä­ri vuo­ro­kau­den jos­sain päin maa­il­maa he­rä­tään uu­teen päi­vään, uu­teen aa­muun. Jos­sain joku uni­sia sil­miä rä­py­tel­len sy­tyt­tää lois­te­va­lon. Toi­saal­la taas ik­ku­nan läpi hei­jas­tu­vat au­rin­gon sä­teet he­rät­te­le­vät lem­pe­äs­ti nuk­ku­jan. Piip piip piip ja äkäi­nen tu­hah­dus. Naa­pu­ris­sa hil­jai­nen hau­ko­tus ja huo­le­ton kyl­jen kään­tö toi­sel­le puo­lel­le. Jos voi­si, var­mas­ti va­lit­si­si mie­lui­ten ai­na tuon jäl­kim­mäi­sen vaih­to­eh­don.

Jos­kus sitä on vie­lä niin uni­nen, et­tä aja­tuk­set läh­te­vät liik­keel­le oi­ke­as­taan vas­ta pa­rin kah­vi­ku­pil­li­sen jäl­keen. Saat­taa ol­la, et­tä heti he­rä­tes­sä mie­li täyt­tyy kuin na­pin pai­nal­luk­ses­ta tu­le­van päi­vän me­nois­ta ja kii­reis­tä. Jos­kus elä­mäs­sä voi ol­la het­kiä, jol­loin aa­mut ovat niin kii­rei­siä, et­tä il­lal­la ko­tiin tul­les­sa huo­maa aa­mu­kah­vin vie­lä­kin odot­ta­van ku­pis­sa juo­jaan­sa.

Toi­vot­ta­vas­ti jo­kai­sel­la oli­si myös vä­lil­lä nii­tä aa­mu­ja, jois­sa het­ken kii­reet­tö­myys sai­si ke­hys­tää uu­den päi­vän. Eh­ti­si vaik­ka mie­les­sään poh­dis­kel­la ja muis­tut­taa it­se­ään asi­ois­ta, jois­ta on kii­tol­li­nen. En­nen kaik­kea muis­tut­taa it­se­ään uu­den päi­vän ih­mees­tä. Elä­män lah­jas­ta.

Mitä sinä ajat­te­let he­rä­tes­sä­si uu­teen päi­vään?

Joka päi­vä tois­tu­vis­ta ja tu­tuk­si tul­leis­ta asi­ois­ta tu­lee hel­pos­ti it­ses­tään­sel­vyyk­siä. Sor­mien lii­kut­te­lua ja kä­ve­lyä tu­lee eh­kä ih­me­tel­leek­si vas­ta, kun nä­kee vau­van op­pi­van pin­set­ti­ot­teen ja päät­tä­väi­ses­ti, ha­pa­roin­nis­ta huo­li­mat­ta, as­tu­van en­si­as­ke­li­aan. Tär­kei­tä muis­tu­tuk­sia jo kau­em­min elä­män pol­kua as­kel­ta­neil­le! Osai­si­pa van­hem­pa­na­kin ol­la use­am­min kii­tol­li­nen omas­ta lii­kun­ta­ky­vys­tä! Eten­kin: muis­tai­sin­pa it­se nyt vie­lä nuo­re­na ja toi­min­ta­ky­kyi­se­nä iloi­ta sii­tä, kuin­ka ke­pe­äs­ti ja­lat hei­lah­ta­vat lat­ti­al­le ja kul­jet­ta­vat uu­den päi­vän teh­tä­viin.

Ai­na en osaa ha­vah­tua uu­den päi­vän ai­nut­laa­tui­suu­teen. Saa­tan suun­na­ta kat­seen au­rin­gon­nou­sun him­men­tä­viin uu­ti­sot­si­koi­hin. Ham­pai­ta har­ja­tes­sa verk­ko­kal­voil­le piir­tyy ei­li­sen ja huo­mi­sen huo­let, vaik­ka olen vas­ta aloit­te­le­mas­sa tätä päi­vää. Muis­tai­sin­pa sil­loin tu­tut ja tur­val­li­set sa­nat Raa­ma­tus­ta: "Äl­kää siis huo­leh­ti­ko huo­mis­päi­väs­tä, se pi­tää kyl­lä it­ses­tään huo­len. Kul­le­kin päi­väl­le riit­tä­vät sen omat mur­heet." (Matt. 6:34.) Ei Raa­ma­tus­sa syyt­tä ke­ho­te­ta kat­so­maan tai­vaan lin­tu­ja ja ke­don kuk­kia.

Vä­lil­lä elä­mäs­sä voi tul­la nii­tä­kin aa­mu­ja, kun te­ki­si mie­li pai­naa sil­mät oi­kein tiu­kas­ti kiin­ni. Ei ai­na vain fyy­si­sen vä­sy­myk­sen vuok­si; toi­si­naan eri­lai­set huo­let ja mur­heet luo­vat var­jo­ja sil­mä­kul­miim­me. Ko­leis­sa ja su­mui­sis­sa elä­män aa­muis­sa voi kui­ten­kin nä­kyä ja tun­tua voi­mak­kaa­na Tai­vaan Isän huo­len­pi­to. Vä­lil­lä it­sel­le­ni on vai­ke­aa hy­väk­syä se, et­tä ko­et­te­le­mus it­ses­sään on jo Tai­vaan Isän huo­len­pi­toa. Si­ten hän pu­hut­te­lee ih­mis­tä.

Usein ih­mis­mie­li kiin­nit­tyy nä­ky­vään ja konk­reet­ti­seen. Kär­si­mät­tö­mä­nä sitä ha­lu­ai­si heti näh­dä ja löy­tää rat­kai­sun vai­ke­aan ti­lan­tee­seen. Pie­ni­kin mut­ka elä­män­lan­gas­sa voi ih­mis­mie­len hä­täil­les­sä ja luot­ta­muk­sen hor­ju­es­sa al­kaa tun­tua ki­ris­tä­väl­tä um­pi­sol­mul­ta.

Ha­lu­ai­sin op­pia uu­teen päi­vään as­tu­es­sa­ni suh­tau­tu­maan sii­hen avoi­mem­min ja huo­let­to­mam­min. Näh­dä sol­mut­kin kuin hel­mi­nä ko­ris­ta­mas­sa päi­vää­ni. Toi­von, et­tä us­ko ja luot­ta­mus sii­hen, et­tä ker­ran saa vie­lä he­rä­tä Tai­vaan Isän kas­vois­ta lois­ta­vaan kirk­kau­teen sai­si kan­taa mei­tä kaik­kia joka päi­vä ar­ki­ses­sa elä­mäs­säm­me. Tääl­lä maan pääl­lä uu­teen aa­muun ja uu­teen päi­vään kuu­luu ro­soi­suus. Jou­ni Le­so­sen blo­gia lai­na­ten us­ko­vai­nen ih­mi­nen on joka päi­vä mat­kal­la tai­vaa­seen. Siel­lä saa he­rä­tä täy­del­li­seen aa­muun.