En­sim­mäi­nen sai­raa­la­huo­ne. Elä­män huo­ne.

äi­din vaa­lea sai­raa­la­vaa­te on mo­nil­ta vuo­sil­ta tut­tu, vaik­ka pien­ten mie­les­tä se te­kee hä­net vä­hän vie­raan nä­köi­sek­si. äi­din liik­keet ovat hi­tai­ta, mut­ta syli on avoin ja sil­mät iloi­set. Moot­to­ri­sän­ky on jän­nä ja käy­tä­vän ak­vaa­rio ja kaik­ki. Unen­läm­min nyyt­ti kier­tää sy­lis­tä sy­liin. Tu­lee mel­kein kil­pai­lu sii­tä, kuka saa seu­raa­vak­si si­lit­tää.

Isom­pa­na osaa jo aja­tel­la ky­sy­myk­siä, joi­ta ei pie­nem­pä­nä: me­ni­kö kaik­ki hy­vin, olet­ko ki­peä äi­ti, an­taa­ko pie­ni si­nun nuk­kua? Myös pi­te­le­mi­sen hal­ti­oi­tu­mi­ses­sa on jo­tain uut­ta, vä­räyt­tä­vää: Täl­lais­ta minä hoi­tai­sin. Sen sil­mis­sä on kaik­ki. Sai­sin­pa näh­dä si­nun kas­va­van, sis­ko.

Toi­nen sai­raa­la­huo­ne. Toi­von huo­ne.

Ja­loit­te­lun jäl­keen kipu nou­see taas. Hoi­ta­ja asen­taa sän­gyn vie­rel­lä ole­vaan te­li­nee­seen uu­den nes­te­pus­sin, ja lää­ke al­kaa ujut­tau­tua toi­pi­laan suo­neen. Pian kal­peus hä­nen pos­kil­laan hel­lit­tää. Saan kam­ma­ta hä­nen hiuk­sen­sa kas­voil­ta si­vuun.

Is­tun vie­lä het­ken vuo­teen vie­res­sä ja ky­se­len sii­tä kai­kes­ta. Hän vas­taa toi­vo­sa­noil­la, jot­ka kuu­los­ta­vat sa­moil­ta kuin ke­vään­vä­ri­set ku­kat yö­pöy­däl­lä. Yk­si tulp­paa­ni oli vie­lä nu­pul­laan, vas­ta he­rää­mäs­sä. Toi­men­pi­de on men­nyt hy­vin.

Kol­mas sai­raa­la­huo­ne. Luo­pu­mi­sen huo­ne.

Iso­mum­mi ei tun­ne. Hän ma­kaa käp­py­räs­sä kuin vas­ta­syn­ty­nyt, hau­raat jä­se­net jäy­kis­ty­nei­nä.

Ai­kui­nen vie­rel­lä­ni ker­too köy­hän ta­lon tyt­tä­res­tä, joka pää­tyi ta­lol­li­sen kans­sa nai­mi­siin. Oli työ­te­li­äs ja sääs­tä­väi­nen: ku­mi­len­kit ja lan­gan­pät­kät­kin, kaik­ki. Nel­jä vuo­si­kym­men­tä huo­leh­ti les­ke­nä en­sin lap­sis­ta, sit­ten ta­los­ta. Ei an­ta­nut tyt­tö­jen vi­hel­tää.

Nyt iso­mum­mi on se, jota hoi­va­taan ja jol­le lu­si­koi­daan keit­toa suu­hun. Vain yh­teen hän re­a­goi: kun ty­tär vie­rel­lä lau­laa Sii­o­nin lau­lua. Ker­toi­le­va ai­kui­nen vie­rel­lä­ni sa­noit­taa eri­lai­sia tun­tei­ta kuin minä ym­mär­rän vie­lä tun­tea: su­rua, hel­lyyt­tä, hel­po­tus­ta­kin iso­mum­min puo­les­ta. Jäl­keen­päin kuu­len aja­tuk­sen: se oli jo vas­tuun vaih­don ai­kaa.

Nel­jäs sai­raa­la­huo­ne. Läh­te­mi­sen huo­ne.

Tai­tel­tu ris­ti la­ka­nas­sa. Ei hän ole enää sii­nä. En ihan ym­mär­rä. En ym­mär­rä yh­tään.

Ru­kous muis­ta­mi­sen mat­kan pääs­tä: Siu­naa ih­mi­siä sai­ras­vuo­teis­sa ja nii­den ym­pä­ril­lä. Se­koi­ta su­ruun tai­vas­toi­voa.

Vii­des sai­raa­la­huo­ne. Tais­te­lun huo­ne, tur­va­huo­ne.

Le­ti­tän ys­tä­vän hiuk­set pään ym­pä­ri, lu­jas­ti. Hä­nel­lä on kau­niit hiuk­set. Ei­vät sit­ten tule sil­mil­le kun­to­sa­lil­la, jon­ne koko osas­to pää­see lau­an­tai­sin kuu­del­ta. Osas­ton sei­nät ovat val­ke­at ja vi­rik­keet­tö­mät. Huo­neen pöy­däl­lä on kort­ti: ”Iha­nal­le ih­mi­sel­le huo­ne­to­ve­ril­ta. Et­hän iki­nä unoh­da mi­nua.”

Pää­sin si­sään pai­na­mal­la ovi­kel­loa osas­ton ul­ko­puo­lel­la. Ys­tä­vä vil­kut­ti la­si­o­ven ta­ka­na, ja hoi­ta­ja tuli avain­ni­pun kans­sa avaa­maan.

Tu­pak­ka­huo­ne on eris­tet­ty la­si­te­tus­ta te­ras­sis­ta. Odot­te­len het­ken ul­ko­puo­lel­la, ja joku osas­tol­la asu­va tu­lee ker­to­maan, et­tä ha­lu­ai­si pal­ka­ta mi­nut töi­hin isol­la ra­ha­sum­mal­la. Ys­tä­vä se­lit­tää mi­nul­le, et­tä se ei juu­ri nyt tie­dä, mitä te­kee, ja sik­si. Vä­lil­lä soi ruo­ka­kel­lo.

– Saan­ko kir­joit­taa näis­tä huo­neis­ta? ky­syn.

– Hyvä jos kir­joi­tat. Sano, et­tä tääl­lä on ihan ta­val­li­sia ih­mi­siä, joi­den elä­mä on juu­ri nyt vai­ke­aa. On vaik­ka ma­sen­nus men­nyt niin pa­hak­si, et­tä on pi­tä­nyt tul­la het­kek­si tur­vaan. Et­tei ole vaa­rak­si it­sel­leen. Minä oon ha­lun­nut tul­la. Oon ope­tel­lut kuun­te­le­maan am­mat­ti­lai­sia.

Hän ker­too, et­tä täl­lä het­kel­lä ah­dis­tuk­sen möyk­ky on vie­lä suu­ri. Tais­te­lu elä­män ja kuo­le­man tah­dos­ta jat­kuu. Sa­mal­la hän ker­too vies­tiä yk­si­näi­sel­tä var­ti­o­pai­kal­ta. Hän ha­lu­ai­si muis­taa ja jak­saa kuun­nel­la seu­ro­ja.

Hy­väs­te­lem­me toi­sem­me en­nen la­si­o­vea. Siu­naan ja tu­len siu­na­tuk­si. Oven­ra­os­sa ker­taam­me vie­lä ku­lu­van vuo­den suun­ni­tel­mia. Se tun­tuu hy­väl­tä: hän luot­taa, hän nou­see.

Moni meis­tä muis­taa hän­tä.

lot­ta.lai­ti­nen@hot­mail.com