ää­net ovat sem­moi­nen sie­tä­mis­jut­tu.

En­sim­mäi­ses­sä kimp­pa­käm­päs­sä­ni asuin osit­tain lä­pi­kul­ku­ti­las­sa. Vä­lil­lä kun joku pyr­ki kuu­lu­mis­ten­vaih­toon kriit­ti­sel­lä het­kel­lä, her­mo ki­ris­tyi sen ver­ran, et­tä tuik­ka­sin ky­nän muis­tiin­pa­no­pa­pe­ris­ta läpi: mää luen nyt!

So­vit­tiin sen jäl­keen, et­tä erak­ko­moo­di pi­tää il­mais­ta ve­tä­mäl­lä hup­pu pää­hän ja ve­to­ket­ju sil­miin as­ti. Osa­si­vat va­roa. Siel­tä se ki­li­se­vä ja ko­li­se­va ih­mis­hyr­rä taas ai­na ai­ka­naan kuo­riu­tui kom­mu­ni­koi­maan.

Ny­ky­ään on oma huo­ne nel­jän ko­ti­kom­muu­nis­sa. Yö­e­läi­me­nä lei­von pit­saa puo­lil­ta­öin ja va­ron pau­kut­te­le­mas­ta pel­te­jä. Toi­sia moo­de­ja var­ten os­tin Clas Ohl­so­nil­ta kuu­lo­suo­jai­met. Hal­vim­mat pu­nai­set. Ni­me­sin ne epä­so­si­aa­lis­ta­jik­si ja ri­pus­tin kä­den ulot­tu­vil­le olo­huo­nee­seen pys­ty­tet­tyyn telt­taan. Se on päi­vä­u­ni­pa­ra­tii­si, jos­sa ää­ni­mai­se­ma­na on sy­dä­men ää­ni, sen ah­ke­ra sään­nöl­li­syys, val­ti­moi­den vii­sas vir­tai­lu.

ää­net ovat sem­moi­nen hä­ly­tys­jut­tu.

Nuo­ren per­heen va­loi­sa äi­ti sa­noi, et­tä ar­jes­sa eri­lai­siin ää­niin on suh­tau­dut­ta­va eri ta­voin: Jos it­kun ää­ni lä­he­nee, ei ole hä­tää. Jos ei lä­he­ne, pi­tää kii­ruh­taa. Jos kuu­luu ko­lah­dus mut­ta ei it­kua, on tosi hop­pu. Lap­sen it­ku on ter­ve merk­ki.

Kun vä­hän isom­pa­na it­ki il­lal­la tyy­nyyn­sä, yrit­ti it­keä hil­jaa. Ei ol­lut var­ma, ha­lu­si­ko enem­män, et­tä äi­ti kuu­lee vai et­tä ei kuu­le. Jos­kus se kuu­li, tuli ja loh­dut­ti. Se tun­tui hy­väl­tä.

Edes äi­deil­tä ei sil­ti pidä edel­lyt­tää aja­tus­ten­lu­ku­tai­toa. Jos­kus pi­tää sa­noa ää­neen ja toi­sen ker­ran vie­lä ko­vem­paa: apua! His­seis­sä­kin, ai­na­kin mei­dän van­ha­nai­kai­ses­sa, on ju­mit­tu­mi­sen va­ral­ta isoa tööt­ti­ään­tä pi­tä­vä hä­ly­tys­nap­pi. Sii­hen kyl­lä re­a­goi­daan, ja apua tu­lee.

ää­net ovat sem­moi­nen ja­ka­mis­jut­tu.

Pu­he­li­men vä­räh­dys se­koit­tuu lu­en­noit­si­jan pa­ki­noin­tiin, ruo­ka­jo­non hä­li­nään, il­ta­yön pat­te­rei­den ko­hi­naan. Siel­lä nii­tä on pa­rin hi­pai­sun pääs­sä: en­ke­lei­tä mul­ta-an­tu­rai­sis­sa ken­gis­sä, sil­mis­sä yö­vuo­ro­lai­sen vä­sy­mys, suus­sa ma­ta­la puhe ja läh­teen­sy­vä nau­ru. Sa­no­taan: tääl­lä on nyt niin tyh­mä pää, et­tä sa­no­kaa jo­tain vii­sas­ta joo­ko.

Toi­saal­la pit­kä pu­he­lin­kes­kus­te­lu sä­es­tää ra­hi­se­via lenk­ki­pol­ku­ja: Jos len­ne­tään vuo­ro­kau­si me­ren yli ja las­keu­du­taan kul­ke­maan pree­ri­al­ta vuor­ten suun­taan, väis­tel­lään har­maa­kar­hu­ja ja os­te­taan kai­kil­la kie­lil­lä ap­pel­sii­ne­ja - - Sa­nat soi­vat suun­ni­tel­maa, tul­vi­vat tu­le­vaa, us­kal­ta­mis­ta, it­sen­sä ylit­tä­mis­tä.

ää­net ovat sem­moi­nen hil­jai­nen jut­tu. Ai­ka tär­keä jut­tu.

Hil­jai­suu­des­sa on se eri­tyi­syys, et­tä sitä vas­ten kuu­lu­vat hy­vin hil­jai­set­kin ää­net. Kuu­luu sy­dä­men ää­ni, joka us­kal­taa pu­hua haa­vei­ta ja pel­ko­ja. Ja kuu­luu se hil­jai­suu­des­saan­kin vä­ke­vin, oman­tun­non ää­ni, jota vä­lil­lä mel­kein pe­lot­taa kuun­nel­la, kun se pu­huu niin tot­ta. Te­kee mie­li yrit­tää tu­kah­dut­taa, peit­tää muul­la me­lul­la.

Us­ko tu­lee kuu­los­ta. Muul­la se ää­ni ei rau­hoi­tu. Tääl­lä, mis­sä minä asun, voi vaik­ka as­tua Kaup­pa­to­ril­ta fö­liin 42, 32 tai 12, jää­dä pois Itä­kes­kuk­sen jäl­kei­sel­lä py­sä­kil­lä, kään­tyä oi­ke­aan ja oi­ke­aan ja as­tua lau­la­vaan sa­liin. Ja vaik­ka mie­les­sä oli­si mil­lai­nen ry­teik­kö, pol­ku tun­tuu taas pil­kot­ta­van ok­sien lo­mas­ta, kun siel­tä joku kut­suu ni­mel­tä. Ei­kä sil­loin enää pel­kää hil­jai­suut­ta.

ää­net ovat sem­moi­nen tun­ne­jut­tu.

Ker­ran oli il­ta, myö­häi­nen ke­sä­kuu. Pys­ty­tim­me pik­ku­sis­ko­jen kans­sa lei­riä Jäm­sän maa­ui­ma­lan ran­ta­koi­vu­jen vä­liin, kun ve­den yl­le nou­si vär­jy­mään kir­kas lau­lu.

– Nicht so trau­rig, nicht so sehr,

Mei­ne See­le, sei betrübt,

daß dir Gott Glück, Gut und Ehr

nicht so viel wie an­dern gibt.

Nimm ver­lieb mit dei­nem Gott.

Hast du Gott, so hat's nicht Not…

Kyl­mä­lauk­kua kai­ve­le­vat kä­det py­säh­tyi­vät. Lai­tu­ril­la is­tui lin­nun­lui­nen van­ha nai­nen, pi­te­li pol­vi­aan, lau­loi kas­vot ko­hol­la vuo­sien­sy­vyis­tä, ho­ri­son­tin­kir­kas­ta sä­vel­mää.

ää­nen hai­vut­tua lä­hes­tyim­me va­ro­vai­ses­ti: saa­ko tä­hän tul­la il­ta­pa­lal­le? Le­vi­tim­me lii­nan lai­tu­rin toi­sel­la lai­dal­le.

– Se oli Bac­hin yk­sin­lau­lu. Las­ke mur­he lauh­tu­maan, nai­nen sa­noi.

Vie­lä, kun nai­nen kul­ki lam­men ym­pä­ri pois, lau­lu vä­ri­si aal­loil­la. Oli ihan hil­jais­ta, hil­jai­suus vä­ri­si.