Näin teet nuor­ta maa­il­man­tus­kaa: Ota yk­si uni­ver­su­mi, vii­pa­loi, kuul­lo­ta. Murs­kaa jouk­koon kyn­nel­li­nen kas­vu­ki­pua, li­sää kai­ken kat­ta­va ylei­se­päi­lys, muu­ta­ma in­hi­mil­li­nen huo­li, kou­ral­li­nen etäis­tä kär­si­mys­tä, maus­ta va­li­koi­dul­la aat­teel­la. Se­koit­te­le, an­na hau­tua. Ko­ris­te­le tur­huu­den tur­huu­del­la. Tar­joi­le tun­ne­kuo­hus­sa ih­mis­vii­sau­den lau­ta­sel­ta.

Tänä syk­sy­nä nuor­ten kes­ken olem­me pu­hu­neet pal­jon. Kes­kus­te­lun roi­haut­taa usein joku leh­ti­ar­tik­ke­li tai päi­vän sat­tu­mus. Pu­hum­me Uk­rai­nan krii­sis­tä, äi­tiy­des­tä ja si­sa­ruu­des­ta, me­di­an ryö­py­tyk­ses­tä, yk­si­näi­syy­des­tä, unis­sa­kä­ve­lys­tä, nat­sien nä­en­näis­lää­ke­tie­teel­li­sis­tä ih­mis­ko­keis­ta, ja­pa­ni­lai­ses­ta työ­mo­raa­lis­ta ja ruot­sin maa­han­muut­ta­jis­ta. Pu­hum­me evo­luu­ti­os­ta ja luo­mi­ses­ta, Tex Wil­le­reis­tä, ras­kau­sa­jan tu­pa­koin­nis­ta, su­ku­puo­li­sen­si­tii­vi­ses­tä kas­va­tuk­ses­ta ja vir­ta­he­vois­ta olo­huo­neis­sa. Pu­hum­me ri­pis­tä, rak­kau­des­ta, ve­rot­to­mis­ta pit­sois­ta, vas­tuus­ta kol­man­sia mai­ta koh­taan, pi­me­än­pe­los­ta ja hei­nä­sirk­ko­jen syö­mi­ses­tä.

Kes­kus­te­lut ovat ti­lan­ne­huu­mo­rin­täy­tei­siä, vä­lil­lä kiih­kei­tä, ti­lan­teet lau­ke­a­vat nau­ruun. Olem­me tie­dos­ta­via lau­ma­lap­sia lah­joi­nem­me ja ris­tei­nem­me. Toi­si­naan te­kee hy­vää men­nä kes­kus­te­lun taak­se ja huo­maut­taa leik­ki­säs­ti ku­ten joku meis­tä se­la­tes­saan äly­pu­he­li­mel­la Jo­bin kir­jaa: ”No oli­vat­pa ää­nes­sä vii­saat mie­het! Kun te kuo­let­te, kuo­lee vii­saus maas­ta!" (Job. 12:2.)

Erik­seen ovat het­ket, joi­na kes­ken pa­la­vim­man ar­gu­men­toin­nin joku nur­kas­sa hil­jaa is­tu­nut ki­teyt­tää: ”Täs­sä koh­taa var­maan riit­tää, et­tä nos­te­taan hat­tua.”

Sil­lä juu­ri tuo­hon tur­val­li­seen nä­kö­a­laan mo­ni­ää­ni­nen maa­il­man­pa­ran­ta­mi­sem­me tun­tuu il­ta il­lal­ta pää­ty­vän: Tämä ei­kä tä­mä­kään ole mei­dän nuor­ten pal­jon­luu­li­joi­den kä­des­sä. Kaik­kea em­me voi ei­kä mei­dän tar­vit­se ym­mär­tää sy­väl­tä ja kor­ke­al­ta; em­me voi tu­kah­dut­taa kaik­kea maa­il­man vä­ki­val­taa, ah­neut­ta, epä­oi­keu­den­mu­kai­suut­ta tai voi­mis­tu­via luon­non ää­ri-il­mi­öi­tä. Voim­me kui­ten­kin luot­taa, et­tä il­man Ju­ma­lan vii­sas­ta sal­li­mus­ta ei ta­pah­du mi­tään pa­haa.

Ne­nä­lii­nan ko­koi­sel­la alal­lam­me saam­me ku­kin vil­jel­lä ja var­jel­la lah­jak­si saa­tua maa­ta. Sa­mal­la saam­me nuk­kua yöm­me va­pai­na maa­il­man­tus­kas­ta, sil­lä on kir­joi­tet­tu myös: ”äl­kää siis mu­reh­ti­ko huo­mi­ses­ta päi­väs­tä, sil­lä huo­mi­nen päi­vä pi­tää mur­heen it­ses­tään. Riit­tää kul­le­kin päi­väl­le oma vai­van­sa." (Matt. 6:34.)