Ei jak­sa­nut läh­teä rau­ha­nyh­dis­tyk­sel­le. Ava­sin net­ti­seu­rat; Ou­lus­ta tuli. Se­koi­tin pan­nu­kak­ku­tai­ki­nan, kun kuun­te­lin. Oli ol­lut sel­lai­nen päi­vä: tun­nus­ta­mis­päi­vä. Huo­nos­ti olin tun­nus­ta­nut. Ih­mi­syy­den ja jär­jen läpi kat­so­nut vää­ris­sä koh­dis­sa.

Seu­ra­sin mi­ten se nou­si uu­nis­sa, yh­den hen­gen pan­nu­kak­ku. Hi­taas­ti mie­leen avau­tui ti­lo­ja lau­seil­le. Kuu­lin, mi­ten pu­hu­ja sa­noi, et­tä vaik­ka oli­si huo­no, ihan vä­häl­lä jak­saa­ko it­se­kään aja­tel­la niin kuin suus­ta tu­lee, niin sil­ti saa us­koa. Avau­tui it­kua. Olin ihan oi­ke­as­sa pai­kas­sa sii­nä, en­kä yh­tään yk­sin, vaik­ka olin niin kau­ka­na.

Opin­to­ni ovat ajat­te­le­maan opet­ta­via opin­to­ja. Pie­nis­sä ryh­mis­sä kes­kus­tel­les­sam­me tu­lem­me vä­ki­sin­kin lä­hel­le toi­si­am­me. Avau­tuu maa­il­man­ku­via, jois­sa olen vie­ras ja ou­to, vai­ti ja ää­neen, tah­to­mat­ta­ni­kin. Va­paa-ajal­la tar­jol­la on rai­tis­ta­kin te­ke­mis­tä. Me­nen kut­sut­tu­na mu­kaan. En ha­lua sy­ven­tää kui­lua.

Muu­ta­man vii­kon jäl­keen py­säh­dyn ih­met­te­le­mään, mik­si löy­dän kun­ni­oit­ta­vim­man to­ve­ruu­den sä­ve­len juu­ri nii­den hie­man mar­gi­naa­li­sem­pien ta­paus­ten kans­sa: Jol­la­kin ei ole kos­kaan ol­lut yh­tä ko­tia; hän on kul­ke­nut pai­kas­ta paik­kaan ja jää­nyt juu­ret­to­mak­si. Jon­kun miel­tä ja ruu­mis­ta on sär­jet­ty. Joku tu­lee kau­kaa. Joku on op­pi­nut sul­keu­tu­maan. Sit­ten ta­ju­an: mei­tä yh­dis­tää vie­rau­den ko­ke­mus. Olem­me kas­va­neet si­vus­sa tai eri lail­la kes­kel­lä kuin suu­rin osa muis­ta. Jo­kai­nen meis­tä on jou­tu­nut poh­ti­maan elä­män­sä pe­rus­taa. Olem­me eri lail­la toi­sia.

Syys­kuus­sa kau­pun­ki ku­tis­tuu, kun pol­ku­pyö­rä­ni va­ras­te­taan, taas. Olen jo vä­hän tot­tu­nut sii­hen, et­tei­vät esi­neet pysy. Pu­hun it­sel­le­ni kär­si­väl­li­syys­lau­sei­ta ja ha­keu­dun uu­den kul­ku­vä­li­neen toi­vos­sa po­lii­sin löy­tö­ta­va­ra­huu­to­kaup­paan. Maa­han­muut­ta­jia ase­man nur­kil­la nau­rat­taa, kun sei­son etu­ri­vis­sä kar­he­a­kä­tis­ten mies­ten kes­kel­lä ja huu­dan jo­kais­ta kun­nos­tet­ta­vaa ro­mua. Kun lo­pul­ta saan mie­lei­se­ni, he ta­put­ta­vat kä­si­ään. Os­tan kak­si ras­kas­ta luk­koa ja toi­von maa­il­maa, jos­sa ei pyö­rän­luk­ko­ja tar­vit­tai­si.

Seu­raa­val­la vii­kol­la kurs­si­to­ve­ri­ni pa­hoin­pi­del­lään ko­ti­mat­kal­la har­ras­tuk­ses­ta ja hei­te­tään Au­ra­jo­keen. Siel­tä hän nou­see. Maa­nan­tai­na mus­tel­mai­sis­ta kas­vois­ta kat­so­vat kirk­kaat, va­ka­vat sil­mät. Po­lii­si ju­tut­taa uh­ria use­am­paan ker­taan. Mei­tä mui­ta­kin pu­hu­tut­taa koko maa­il­ma. Pu­hun ja kuun­te­len. On suo­jel­tu olo.

On sel­lai­nen­kin olo, et­tä tämä ar­jen mai­se­ma on hyvä. Omat ar­vot kir­kas­tu­vat, kun jou­dun joka päi­vä to­te­a­maan: ei täs­tä yk­sin mi­tään tule. Tar­vit­sen enem­män ar­moa kuin siel­lä, mis­sä pu­huin vain kal­tais­te­ni kans­sa. Toi­von, et­tä kas­vo­ni säi­ly­vät tut­tui­na Sii­o­nis­sa.

Viik­koa ryt­mit­tää myös kes­ki­viik­koi­sin pos­ti­luu­kus­ta pu­to­a­va leh­ti, jon­ka si­vuil­la pu­huu tut­tu ää­ni. Kämp­pis sen muis­ti ti­la­ta. Mi­nul­la on us­ko­vai­nen kämp­pis.

Mi­nul­la on niin pal­jon hy­vää.

lot­ta.lai­ti­nen@hot­mail.com