Viime syksynä, kun kaikki oli uutta, ry:n eteisen tunnelma vyöryi aisteihini sakeana. Nyt kuvio on tuttu, ilmavampi: puheiden jälkeen virrat hajaantuvat iloisen satunnaisesti. Vielä ei ole lappuja otsassa. Langat ovat vapaita ja kutsuvat tarttumaan.
Purkaudutaan pienten asuntojen huoneisiin värisemään, helisemään. Kymmenet, kymmenet nuoret. Katseista kutoutuu verkkokangas, kyselevien äänten keinu.
Syksyn ensimmäiset tunnustelut ovat tuttuja: kuka sinä olet, mistä, miksi, miltä tuntuu. Vastauksetkin ovat tuttuja, eivätkä itsessään tärkeitä. Niiden kautta aistitaan olemusta, poimitaan kasvoilta lupa olemiseen. Löytyy se suurin yhteinen tekijä, usko. Sivutaan, se kuultaa läpi.
Asetelmat ovat kaavattomia, kauniita: Jalkojen levoton vyyhti, käsien ujo kerä. Yhteyden välähdykset, kun sama juttu naurattaa ja nauru tavoittaa toisen silmät. Silmissä juoksee keveitä kauriita, ja he katsovat kohti ja ohi taas.
Välillä pudotellaan kömpelyyksiä vaatteille ja varpaille, eniten raskaita kulmaesineitä. Joskus nauru repii enemmän kuin kokoaa. Liikutellaan lamaantuneita käsiä katseilta suojassa, kangistutaan luontevuuteen, etsitään sanoja saattajan suusta. Vain silkasta armosta pahimmat luulot kilpistyvät pois.
Joku kiirehtii esittelemään irrallisia.
– Että jokainen saavuttaisi sen optimaalisen tilan, että ry:ltä löytyisi aina yksi, jonka viereen uskaltaa istua, hän selittää.
– Jätä huomiseksikin vähän pelastettavaa, toinen nykäisee.
Sitten olet sinä, ystäväni. Mielestäsi uudessa kaupungissa suhteita ja suhdanteita syntyy nopeammin kuin ehtii sisäistää. Pitkän opiskelupäivän jälkeen ärähdyttää, paperi hukassa on pahin mahdollinen asia ja syy nyyhkäykseen, voileipä kostuu väsymyksestäsi. Painat pään mainospinon päälle ja pidät taukoa jaksamisesta.
Kuitenkin istut tänään iltakylässä. Olen siitä iloinen. Vierestäsi joku kääntyy puhelemaan sinulle. Säpsähdät, mutta saat vastattua. Seuraavan kerran kun katson, olet uppoutunut keskusteluun, selität vilkkaasti käsilläsi, poskillesi ovat nousseet ruusut.
Opiskelijapojan huoneessa soivat urut. Virsi 509 käy kohti, täyteläinen laulu kietoo kuin lämmin peite:
"Herra, elämääni / valvo, etten harhaan / vaeltaisi täällä / ohi ihmisten. Herra, auta aina, / etten ketään paina, / etten toisten taakkaa / suuremmaksi tee.
Vierelläni kulje, / askeleeni ohjaa, / etten väisty, milloin / kutsut auttamaan.
Sydäntäni ohjaa, / anna minun, Herra, / armossasi kasvaa, /olla ihminen.”
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys