En käy usein ko­to­na. Läh­te­äk­se­ni tar­vit­sen unet­to­man tors­tai­yön läpi vä­läh­tä­vän koti-ikä­vän. Rau­han saan vas­ta os­ta­mal­la kän­ny­käl­lä ju­na­li­pun, sit­ten pai­nan pään vie­lä muu­ta­mak­si tun­nik­si tyy­nyyn.

Aa­mul­la ve­dän mat­ka­lau­kun opis­ke­lu­kau­pun­gin hal­ki ju­nal­le ja ko­ti­a­se­mal­ta pel­to­au­kei­den hal­ki ko­ti­o­vel­le. Oves­ta pel­mah­taa tuok­sua ja sit­ten kil­jah­duk­sia, ha­lauk­sia joka kor­keu­del­ta. En­sim­mäi­nen tun­ti on idyl­li ja juh­la – kat­so­kaa sir­kus­kul­ku­et­ta! Saan pat­ja­pai­kan sis­kon huo­neen lat­ti­al­ta.

Vii­meis­tään lau­an­tai­aa­mu­na taan­tu­ma te­kee tu­lo­aan. Nou­see viik­ko­jen vä­sy­mys­tä, mie­tin­tö­jä. Tar­vit­sen ih­mis­pei­liä, eh­ti­sit­te­kö? It­ket­tää, saan­ko tun­tea näin. Isä, jak­sat­ko kuun­nel­la. Elä­mäs­sä­ni vai­kut­taa nyt täl­lai­nen asia, mikä si­nus­ta on oleel­li­sin­ta, mitä kan­nat­taa huo­mi­oi­da, voin­ko luot­taa? Täl­lai­sen ih­mi­sen olen koh­dan­nut tiel­lä­ni, äi­ti, ha­lu­an ker­toa si­nul­le mitä olen op­pi­nut. Veli, läh­det­kö aje­lul­le, ha­e­taan su­su­pa­lo­ja ABC:ltä ja aje­taan pi­dem­män kaut­ta ta­kai­sin.

Vaik­ka kes­kus­te­lu­yh­teys kyp­syy jat­ku­vas­ti, lap­si–van­hem­pi-ase­tel­ma ei ole kau­ka­na. Vä­lil­lä suus­ta tu­lee syy­tök­si­ä­kin. Ko­et­te­len kuin mur­ro­si­käi­nen; ai­kui­suu­den ala­rap­pu­sil­la­kin tun­nun tar­vit­se­van kas­vat­ta­jan ar­vo­nan­non ja tuen pää­tök­sil­le­ni. En­nen kaik­kea ha­lu­an tul­la kuul­luk­si.

Ei­kä se mi­ten­kään ou­toa ole. Kas­vu­poh­jas­ta kum­pu­aa vas­tauk­sia sii­hen, mil­lai­se­na näen elä­mä­ni ja it­se­ni. Lo­pul­li­nen tul­kin­ta jää mi­nul­le: Muis­tan­ko sy­lin vai se­län­kään­nön, kii­reen vai läs­nä­o­lon, rii­dan vai loh­du­tuk­sen, moit­teen vai kan­nus­tuk­sen? Pääl­lim­mäi­se­nä häi­lyy hyvä – hel­lyys, kii­tol­li­suus­kin. Mut­ta tur­val­li­ses­sa ko­dis­sa on lupa sa­noa ikä­vät­kin tun­teet ää­neen il­man hyl­kää­mi­sen pel­koa.

Ei, en to­si­aan käy lii­an usein ko­to­na. En raas­ki tääl­tä elä­män yti­mes­tä. Mut­ta tie­täi­sit­te­pä, ko­ti­vä­ki, mi­ten pal­jon elät­te pu­heis­sam­me. Liki päi­vit­täin mi­nä­kin, kak­si­kymp­pi­nen, saan it­se­ni kiin­ni sa­no­mas­ta, et­tä ”mei­dän is­kä sa­noo ai­na et­tä”. Pu­hee­ni vies­tii, et­tä vaik­ka en enää esit­te­le it­se­ä­ni en­si­si­jai­ses­ti si­sa­re­na ja tyt­tä­re­nä, kas­vu­ko­ti on tär­keä osa iden­ti­teet­ti­ä­ni.

Vä­lil­lä per­hees­tä­ni ker­to­es­sa­ni tun­nen lau­lun ris­ti­rii­taa: Ker­toi­sin­ko köy­hyy­den, lau­dat ees­sä ovien, vai sen kai­ken rik­kau­den? Useim­mi­ten ker­ron jo­tain sel­lais­ta, et­tä on­pa­han ta­val­li­nen aa­mu­ä­reä il­ta­vil­li­ko­ti, sa­dan vil­la­töp­pö­sen pat­ja­ma­ja­ko­ti, jo­kais­ta vie­ras­ta ju­tut­ta­va kah­vi­pul­la­ko­ti. On huo­ju­vien kir­ja­pi­no­jen roo­li­leik­ki­ko­ti, luo­vuu­teen kan­nus­ta­va kä­sil­lä­te­ke­mis­ko­ti, kaik­kien ikä­kau­si­ki­pu­jen oven­pau­ke­ko­ti, on kris­til­li­nen sy­li­ko­ti, jos­ta läh­de­tään siu­nat­tu­na.

Jo­tain sel­lais­ta ker­ron ja toi­von, et­tä pu­hees­ta­ni vä­lit­tyy ra­kas­ta­va ja ar­vos­ta­va kai­ku.