Maksan itse vuokrani. Kannan itse kauppakassini. Kysyn muilta neuvoa, mutta teen omat ratkaisuni ja vastaan tekojeni seurauksista. Näen itseni osana suurempaa järjestelmää kuin vain lapsuuteni perhettä. Kykenen erittelemään asenteitani, tunteitani ja niiden vaikuttimia. Ruumiinkuvani on vakautumassa. Kestän yksinoloa.
Olenko siis aikuinen?
Elämäni tuntuu mullistuvan puolen vuoden välein. Ystävieni joukko on jatkuvassa, hitaassa murroksessa. Muutan ja asetun minne elämä vierii, vaikka en tiedä tulevasta. Minulla ei ole kiinteää omaisuutta. Minulla on haavoittumaton luottamus, että jos itsenäisyyteni jostain syystä pettää, lapsuudenkotiin voi aina palata.
Olenko sittenkin vielä nuori?
Olen saanut elää perinpohjaista nuoruutta, erilaista kuin ne ikätoverini, jotka kantavat jo kolmatta lastaan. Levinsonin elämänkulkuteorian mukaan nyt olisi taitekohdan aika: varhaisen aikuisuuden siirtymä loppuu noin 22-vuotiaana. Usean teorian mukaan sovin kuitenkin vielä monta vuotta määritelmään nuori aikuinen, ja aivoissani tapahtuu merkittäviä biologisia muutoksia vielä 25-vuotiaaksi saakka.
Vanhoja päiväkirjoja selaillessani huomaan silti, ettei nuoruus ole enää samanlaista kuin hetki sitten.
Varhainen nuoruus oli peruspuitteiltaan turvallista, mutta sosiaalisesti ja psyykkisesti ristiriitaista aikaa. Jäsennettävänä oli koko olemisen heleys ja roihu ja pauhu ja sumu. Täysi-ikäisyyden alla päiväkirjoissani toistui toistumistaan sama teema:
”Valtava tarve puhua jostakin, en edes tiedä mistä, olla hellitty. Jos olis joku, joka pystyisi ottamaan kaiken vastaan. Jos olis joku, jolle mun ois helppo olla hyvä – –”
”Antaisin tämänkin asian taivaan Isän käsiin, jos tuntisin, että mun rukous yltää taivaaseen ja että mulla ylipäätään on oikeus rukoilla – –”
Välillä päiväkirjatekstit olivat sivujen mittaisia rukouksia. Tunnistan niistä, miten suunnatonta ja sumuista nuoren itsetutkiskelu voi olla. Siinä sekoittuvat hämmentävällä tavalla taivasikävä sekä ystävän, rakastetun ja kuuntelevan aikuisen ikävät.
Välillä muistan yrittäneeni järkeistää ristiriitoja. Piirsin tasapaino-ongelmista janoja, joiden ääripäitä nimesin: Vapaus – vastuu. Itsenäisyys – riippuvaisuus/läheisyys. Oma toimijuus – luottamus johdatukseen.
Pian tajusin senkin, etteivät nuo parit olleet keskenään ristiriidassa, vaan toimivat jotenkin toisiaan vahvistaen. Oma ymmärrys näyttäytyi lohdullisen rajallisena. Kirjoitin päiväkirjaan:
”Minulle on laitettu rajat,
sillan kaiteesta kaiteeseen
poukkoilen, mutten putoa.
Minulle on laitettu rajat,
käteni huitovat mieleni perässä,
suuni puhuu, en pysy perässä,
aina jossain sormet osuvat
seiniin: minun rajani,
ja mieleni rajat.”
Hiljalleen, miltei huomaamatta, tasapainolaji hakeutuu vähemmän horjuvaksi. Huolenaiheet eivät katoa, mutta muuttuvat.
Ilmenee aikuistumisen oireita: Tunteiden hallintaan alkaa kertyä työkaluja, ja katse kääntyy oman sydämen turhauttavasta tutkiskelusta ulospäin. Arkinen tekeminen tuntuu mielekkäältä. Lapsuuden aikuiset löytyvät uudelleen aikuisen tasolla.
Ajoittainen yksinäisyyden kokemuskin näyttäytyy kiusauksena, joka on vetämässä pois kristillisestä rakkaudesta; uskovainen nuori on ympäröity ystävyyden ja matkakumppanuuden mahdollisuuksilla. Saa luottaa, että vanhurskaan rukouksiin vastataan, kun aika on. Ympärillä saa kuohua, sisällä saa kuohua, mutta turva ei horjahda.
Palaan tähän hetkeen. Siihen hämmästykseen, kun jossain haastavassa tilanteessa en juoksekaan päin puuta, kuten ennen olisin tehnyt. Katson eteeni, katson käsiini: maisemassa on suoria linjoja ja käsien rajat ovat tarkat. Katson toiseen ihmiseen, hetken siinä käväisseeseen, ja tunnen vain hiljaista varmuutta. Ei ole kiire. On tulevaisuus.
Jokin salattu aikuisuus.
lotta.laitinen@hotmail.com
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys