Kau­lal­la ku­tit­ti. Hui­tai­sin, ku­ti­tus kop­sah­ti maa­han ku­pu­puo­li alas­päin. Ku­mar­ruim­me. Se lii­kah­te­li laat­ta­lat­ti­al­la sii­vet vie­lä säi­käh­dyk­ses­tä tör­röl­lään. Vä­hän niin kuin minä, et­tä mitä ta­pah­tuu. Sor­mel­ta­kaan se ei ta­voi­tel­lut tie­tä il­maan, vaik­ka ta­pai­lim­me työ­ka­ve­rin kans­sa len­tä­mis­lau­lua, ja Mar­ja pu­hal­si. Ta­ker­tui vain lu­jem­min sor­men­pää­hän, ihan niin kuin minä, en­ti­seen. Muu­tos­säik­ky.

Lep­pä­kert­tu. Kesä. Päi­vä­u­ni­ja­loil­la kuu­mo­tus pais­tees­ta ik­ku­nan läpi, pos­kes­sa vä­sy­mys­ran­tu­ja. Olen ve­tä­nyt pat­jan par­vek­keen oven eteen. Nu­kun tuu­les­sa, val­kois­ten ver­ho­jen al­la, pel­to­ka­nan­kaa­lin ku­kat va­ri­se­vat kir­ja­pi­no­jen pääl­le. Aa­mu­työn myö­tä ovat ka­don­neet opis­ke­li­jan pit­kät, hil­jai­set il­ta­yöt, tuot­ta­mis­sai­ka. Ani­var­hain hiuk­set aa­mun­puh­tai­na kä­ve­len ka­tu­ja, joil­la ei tule ke­tään vas­taan. Olen mon­ta päi­vää put­keen ajat­te­le­mat­ta pal­jo­a­kaan.

Työ­ni on yl­lä­pi­to­työ­tä. Se ei tuo­ta. Joka aa­mu edel­li­sen päi­vän työn jäl­jet ovat pois­sa, ja on aloi­tet­ta­va alus­ta. Tau­ko­huo­nees­sa lei­kit­te­lem­me aja­tuk­sel­la, et­tä kaik­ki nämä työn hil­jai­set unoh­tai­si­vat vii­kon ajan teh­dä osan­sa. Voi­si al­kaa nä­kyä.

Minä jä­tän jäl­kee­ni puh­das­ta. Hy­räi­len tyh­jis­sä käy­tä­vis­sä. Kuun­te­len na­peis­ta hil­jai­sel­la ta­ri­noi­ta eri kie­lil­lä, par­hai­ten ym­mär­rän ele­kie­len.

Tau­ko­huo­ne­kan­sa ni­mit­te­lee mi­nua nuo­rek­si, na­tu­rel­lik­si ja turk­ki­lais­sie­lui­sek­si. It­se pi­dän heis­tä jo­kai­ses­ta eri ta­val­la. Eväs­ra­si­at pyö­ri­vät mik­ros­sa pe­rä­ka­naa kak­si mi­nuut­tia ku­kin, ja työ­vuo­ro­lis­tas­sa on tur­val­li­nen sään­nön­mu­kai­suus. Vä­lil­lä rii­te­le­vät asi­at, vä­lil­lä ih­mi­set­kin, kun puhe kier­tää se­län ta­kaa eteen. Yl­lä­tyk­sek­se­ni löy­dän it­se­ni so­vit­te­li­jan roo­lis­ta. Vä­lil­lä tyy­dyn nos­te­le­maan ol­ka­päi­tä. On­nek­si nau­ru­kin tart­tuu isos­ti.

Pari ker­taa vii­kos­sa pyö­räi­len kir­jas­ton kaut­ta ry:lle. Ke­rään mat­kal­la kim­pun kel­tai­sia, sade pu­to­aa sel­kään. Seu­rois­sa väki on hu­ven­nut kol­ma­so­saan, jäl­jel­lä ke­sä­kas­vot. Ke­sä­kau­pun­ki, avoi­mem­pi yh­tei­syys.

Pöy­dän ää­res­sä pu­hum­me kau­neu­des­ta. Uu­den syn­ty­mi­nen on alus­sa niin hie­no­va­rais­ta, hyp­noot­tis­ta, mut­ta kun kaik­ki hul­mah­taa leh­teen yh­tä ai­kaa, tu­lee yk­si­näis­tä­vää su­rua. Niin pal­jon täy­teyt­tä ja niin ra­jal­li­nen kyky ot­taa vas­taan. Joku pu­huu ly­hy­en ke­sän tuot­ta­mas­ta syyl­li­syy­des­tä. Vie­ras täy­sil­lä elä­mi­sen hätä pyr­kii pin­taan.

Pa­la­tes­sa il­ta­va­lo pais­taa leh­mus­ten läpi. Pol­jen nii­den al­ta nis­ka vink­sal­laan ja mei­naan tör­mä­tä pyl­väi­siin.

Ja sil­loin täl­löin poi­min toi­mis­to­käy­tä­vän lat­ti­al­ta jon­kun vaat­teis­saan kul­jet­ta­man pie­nen hyön­tei­sen. Avaan sil­le ik­ku­nan. Usein se ta­ker­tuu, ei oi­kein tah­toi­si läh­teä.