Sel­viy­ty­mis­pa­ket­ti si­säl­tää pie­nen vi­hon, mus­tan kui­tu­kär­ki­ky­nän sekä pari eri­vä­ris­tä tus­sia. Opin sen yh­del­tä tai­tei­li­ja­mie­li­sel­tä ka­ve­ril­ta.

Sel­viy­ty­mis­pa­ket­tia käy­te­tään, kun pi­täi­si ol­la hil­jaa ja kes­kit­tyä, ei­kä oi­kein mei­naa on­nis­tua. Sil­loin ky­nil­lä teh­dään pa­pe­riin vii­vaa. Ei ole tär­ke­ää, mil­tä se jäl­ki näyt­tää. Tär­ke­ää on kä­den ja sil­män yh­teis­työ – lii­ke. Kun le­vot­to­muus ka­na­voi­tuu har­mit­to­maan te­ke­mi­seen, ei häi­rit­se mui­ta lii­al­la ven­koi­lul­la. On hel­pom­pi kuun­nel­la.

It­sen­sä hil­lit­se­mi­nen, kuun­te­le­mi­nen ja oman vuo­ron odot­ta­mi­nen ovat hy­viä tai­to­ja, joi­ta tree­na­taan ko­vas­ti jo ala­luo­kil­la. Moni seit­sen­vuo­ti­as on­kin niis­sä var­mas­ti pa­rem­pi kuin jot­kut meis­tä (muka-)ai­kui­sis­ta.

Vä­lil­lä ven­koi­lut­ta­va voi­ma on mie­len le­vot­to­muut­ta: ais­ti­är­sy­ke­tul­va, la­maut­ta­va tai yli­vi­rit­tä­vä ih­mis­pal­jous, huo­li­ke­rä il­man lan­gan­pää­tä.

Vä­lil­lä se on tun­non le­vot­to­muut­ta: te­ki­si mie­li väis­tel­lä koh­dal­le osu­via sa­no­ja, pu­jo­tel­la ri­vi­vä­leis­tä kuin ei kuu­li­si­kaan.

Vä­lil­lä se on ihan mo­to­ris­ta le­vot­to­muut­ta: Kään­tyi­lyt­tää, vään­tyi­lyt­tää. Mi­hin lait­tai­si nämä vai­ke­at kä­det ja ja­lat? Te­ki­si mie­li pyö­räh­tää pen­kil­le le­kot­te­le­mis­kuun­te­le­maan, va­el­lel­la käy­tä­vil­lä kuin vaip­pai­käi­nen, käy­dä ihan tes­ti­mie­les­sä ren­kut­ta­mas­sa pal­je­o­vea, räp­syt­tä­mäs­sä kaih­ti­mia ja hy­pis­te­le­mäs­sä ur­ku­rin hie­noa let­tiä, ryö­miä penk­ki­ri­vien al­la nos­te­le­mas­sa pu­don­nei­ta tut­te­ja ja ny­kiä tut­tu­ja hou­sun­pun­teis­ta, et­tä hei moi hei!

En sen­tään mene. Alan teh­dä vii­vaa.

Toi­sen­lais­ten so­si­aa­lis­ten ti­lan­tei­den jäl­keen jos­kus har­mit­taa: Taas hä­li­sin. An­noin­ko ti­laa, kun­ni­oi­tin­ko toi­sia? Jäi­kö joku mi­nun ta­ki­a­ni nä­ky­mät­tö­mäk­si?

On­nek­si vil­kas­kaan ei kom­pas­tu kaik­keen. No­pea re­a­goin­ti­ta­pa voi ol­la vah­vuus, kun pää­see mul­ti­tas­kaa­maan vir­po­ma­ok­sien ko­ris­te­lu­pis­teel­le, isos­te­le­maan, opet­ta­maan, ju­tut­ta­maan, järk­kää­mään tai vaik­ka lei­kit­tä­mään raa­mis­ka­lai­sia – het­ken saa juos­ta ja möy­kä­tä kai­non­ket­te­rien kuu­tos­luok­ka­lais­ten kans­sa niin pal­jon kuin läh­tee. Toi­si­naan teh­tä­vät tun­tu­vat tu­le­van kuin kät­ke­tyl­lä vii­sau­del­la ajas­tet­tui­na. Soit­to ”ha­lu­ai­sit­ko, eh­ti­sit­kö, pys­tyi­sit­kö?” voi ol­la kuin ve­täi­sy lä­hem­mäs yh­tei­syyt­tä: Täm­möi­se­nä kel­pa­si. Täm­möi­se­nä kel­paa.

Sa­mal­la ja­nal­la pouk­koi­le­vat vai­ke­am­mat­kin ju­tut. Jol­la­kin meis­tä vilk­kaus tai kes­kit­ty­mis­vai­keus saat­taa han­ka­loit­taa ar­kea niin, et­tä sil­le saa lää­ke­tie­teel­li­sen ni­men ja avun. Sil­loin sel­viy­ty­mis­pak­kauk­sen ta­pai­set asi­at ei­vät eh­kä rat­kai­se kaik­kea, jos kynä ei tun­nu luon­te­val­ta kä­des­sä. Mut­ta har­voin niis­tä hait­taa­kaan on.

Ei­hän ku­kaan meis­tä kui­ten­kaan ole ai­no­as­taan jo­kin en­sim­mäi­se­nä nä­ky­vä omi­nai­suu­ten­sa. Ajat­te­len, et­tä olem­me vii­saas­ti ra­ken­net­tu­ja vas­ta­koh­tien kimp­pu­ja kaik­ki – yh­tä ai­kaa har­kit­se­via ja im­pul­sii­vi­sia, ar­ko­ja ja roh­kei­ta, seu­ral­li­sia ja ve­täy­ty­viä, seik­kai­lun­ha­lui­sia ja tur­val­li­suus­ha­kui­sia – koko ole­muk­sel­tam­me niin mo­ni­ta­hoi­sia, et­tä pin­ta tai­puu mel­kein si­le­än pyö­re­äk­si. Ei­kä pyö­re­ää mei­naa saa­da py­sy­mään yh­del­lä kyl­jel­lään. Se on jat­ku­vas­sa, kei­nah­te­le­vas­sa liik­kees­sä.

Vie­lä sel­viy­ty­mis­vi­hos­ta. Sen si­vu­jen ou­dois­ta hah­mois­ta ovat eri­tyi­sen kiin­nos­tu­nei­ta eräät tuu­li­myl­ly­kä­ti­set, py­räh­te­le­vät pi­ka­tu­tus­tu­jat, ni­mit­täin lap­set. Usein joku ha­keu­tuu lä­hel­le ja seu­raa koko pu­heen ajan sil­mä tark­ka­na uu­den kes­kit­ty­mis­ku­van muo­dos­tu­mis­ta.

Koti-ko­ti­seu­dun ry:llä mei­tä on­kin toi­si­naan koko rivi his­suk­seen pii­rus­te­li­joi­ta: minä ja pik­ku­si­sa­ruk­set. Olen ni­mit­täin hie­man jää­vi ole­maan se, joka ko­men­tai­si ar­mei­ja­jöö­hön. On an­net­ta­va tois­ten­kin vä­hän ven­koil­la tai vaih­to­eh­toi­ses­ti kek­sit­tä­vä, mi­ten ener­gi­aa voi­si ka­na­voi­da. Ihan niin kuin ai­kui­set­kin ka­na­voi­vat kai­ken­lais­ta – eri ta­voin.

Voi se jon­kun mie­les­tä näyt­tää päi­vä­ker­hol­ta, mut­ta kyl­lä me kuun­te­lem­me. Sii­nä on se hi­das vii­va, kä­den rau­hoit­ta­va lii­ke. Ais­ti- ja aja­tus­ka­ko­fo­ni­an läpi au­ke­aa ti­laa: sa­nat pää­se­vät luo.