Au­ton ren­kaan al­la li­tis­ty­nyt,

lo­ka­suo­jiin tart­tu­nut lumi

len­tää lät­säh­tä­en ojaan.

Se tais­te­lee.

Tar­rau­tuu ki­ven kuh­mu­rai­seen pin­taan

apua anel­len.

Hel­sin­gis­sä asu­va­na ym­mär­rän hy­vin edel­li­sen teks­tin­pät­kän tun­nel­man. Tal­vi ei tun­nu tu­le­van täl­lai­sel­le poh­joi­sen po­jal­le koko tal­ve­na, ja se saa usein­kin mie­len mai­hin. Mo­ne­na kou­lu­aa­mu­na olen os­ta­nut aa­mu­kah­vin kou­lu­mat­kan var­rel­ta ja up­pou­tu­nut lem­pi­mu­sii­kin pa­riin sy­väl­le kuu­lok­kei­den, pi­pon, ja tal­vi­ta­kin sy­vyyk­siin. Olen yrit­tä­nyt sul­kea mä­rän maa­il­man oma­ni ul­ko­puo­lel­le, jot­ta se ei voi­si vai­kut­taa mi­nuun. Olen epä­on­nis­tu­nut sur­ke­as­ti. En sul­keu­tu­mi­ses­sa, mut­ta sii­nä, kun olen luul­lut sen aut­ta­van it­se on­gel­maan.

On kai tur­haa yrit­tää tais­tel­la sää­tä vas­taan. Se kun sat­tuu ole­maan yk­si niis­tä asi­ois­ta, joi­hin ih­mi­nen niin vä­hän ky­ke­nee vai­kut­ta­maan. Olen huo­man­nut, et­tä lä­heis­ten ih­mis­ten kans­sa ajan viet­tä­mi­nen, kes­kus­te­lu, kir­joit­ta­mi­nen, lu­ke­mi­nen, ja ul­koi­le­mi­nen – il­man tar­vet­ta pääs­tä mi­hin­kään – ovat aut­ta­neet mi­nua sään ja sul­keu­tu­mi­sen tuo­man ala­ku­lon ku­mo­a­mi­ses­sa. Usein kes­kus­te­luis­sa ys­tä­vie­ni kans­sa olem­me ha­vain­neet, mi­ten pal­jon sää vai­kut­taa mie­li­a­laan. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä se vai­kut­taa it­see­ni poik­keuk­sel­li­sen pal­jon, mut­ta luul­ta­vas­ti tämä on yk­si niis­tä asi­ois­ta, jois­sa vain ku­vit­te­len ole­va­ni eri­lai­nen.

On­nek­si sää ei vai­ku­ta mie­li­a­laan vain ne­ga­tii­vi­ses­ti. Kau­niit päi­vät saa­vat mie­len rie­muit­se­maan. Eh­kä juu­ri sään suu­ri vai­ku­tus mie­li­a­laan te­kee sii­tä niin hy­vän ver­taus­ku­van myös mui­hin ai­hei­siin. On help­poa ku­va­ta oma elä­män­sä eri­lais­ten säi­den vaih­te­lu­na, ja us­ko­ne­lä­mää voi ku­va­ta si­ten eh­kä par­hai­ten. Mut­ta sil­loin kun mär­kä ja ah­dis­ta­va maa­il­ma pai­naa, voi ol­la vai­kea muis­taa kau­nii­ta päi­viä ja us­ko­mi­sen ilon het­kiä mat­ka­ys­tä­vien kans­sa. Sul­keu­tu­mi­nen ei kui­ten­kaan au­ta us­ko­na­si­ois­sa ei­kä Hel­sin­gis­sä. Us­ko­ne­lä­mäs­sä aut­taa kat­seen nos­ta­mi­nen hä­neen, joka ar­mah­taa.

Useim­mat päi­vät ovat ta­val­li­sia niin us­kon kuin sään­kin suh­teen. Nii­den läpi elä­mis­tä ei ai­na edes muis­ta. Jos­kus olen­kin ru­koil­lut Ju­ma­lal­ta tai­toa huo­ma­ta ja muis­taa ta­val­lis­ten päi­vien ar­vo.

Ih­mi­sel­le on an­net­tu ih­mi­nen, koi­ra ja met­sä.

Ih­mi­sel­le on kipu, nau­ru ja tus­ka.

Ih­mi­sel­le on rak­kaus, tah­to ja tun­ne.

Ih­mi­sel­le on ikui­nen koti, jon­ne

vie ka­pea pol­ku ja lo­pu­ton ar­mo.

Pe­ril­le au­ta ei voi­ma ja tar­mo.

Ko­to­na siel­lä ilo täy­del­li­nen.

On mat­ka ja tus­ka muis­to kau­kai­nen.