Mi­nul­la on ihan sel­ke­ät suo­sik­ki­vuo­de­na­jat. Nii­tä on nel­jä.

Kaik­ki vuo­de­na­jat syk­sys­tä seu­raa­vaan syk­syyn tun­tu­vat ter­ve­tul­leil­ta, sil­lä eh­din jo kyl­läs­tyä kä­sil­lä ole­vaan ai­kaan ja odot­taa seu­raa­vaa. Mei­dän ih­mis­ten vä­lil­lä on tie­tys­ti ero­ja sii­nä, kuin­ka pal­jon me pi­däm­me kuu­mis­ta ke­sä­päi­vis­tä tai tal­ven pak­ka­sis­ta, mut­ta mi­nul­le vuo­de­nai­ko­jen vaih­tu­mi­nen on tär­ke­ää ai­kaa niin tal­vel­la kuin ke­säl­lä­kin.

Kai­paan vaih­te­lua, ja se joh­tu­nee sii­tä, et­tä olen niin tot­tu­nut nel­jän vuo­de­na­jan ylel­li­syy­teen.

Olen opis­kel­les­sa­ni tu­tus­tu­nut kä­sit­tee­seen ni­mel­tä no­vel­ty see­king. Va­paas­ti suo­men­net­tu­na se tar­koit­taa elä­mys­ha­kui­suut­ta. Tut­ki­mus­ten poh­jal­ta on to­det­tu, et­tä elä­mys­ha­kui­suus kuu­luu ih­mi­sen pe­ru­so­mi­nai­suuk­siin ja se saa mei­dät ha­keu­tu­maan koh­ti vaih­te­lua ja uut­ta.

On hyvä, et­tä py­rim­me elä­mäs­säm­me koh­ti haa­vei­tam­me ja ta­voit­tei­tam­me. Elä­mys­ha­kui­suu­des­sa pii­lee kui­ten­kin tut­ki­joi­den mu­kaan myös on­gel­mia. Se saa mei­dät kyl­läs­ty­mään ja vä­sy­mään ta­val­li­suu­teen.

Elä­män­hal­lin­nan kan­nal­ta on erit­täin tär­ke­ää, et­tä ky­ke­nem­me vii­vyt­tä­mään het­kel­li­siä tar­pei­tam­me ja pää­hän­pis­to­jam­me niin, et­tä pys­tym­me ar­vi­oi­maan sitä, mikä on oi­ke­as­ti tar­peel­lis­ta ja hy­vää. It­se­sää­te­ly on tie­tois­ta toi­min­nan ja pää­tös­ten ar­vi­oin­tia ja har­kin­taa. Se aut­taa mei­tä re­a­goi­maan tun­tei­siim­me ja aja­tuk­siim­me niin, et­tä toi­mim­me mal­til­la. It­se­sää­te­lys­tä voi­ta­neen myös käyt­tää sa­naa it­se­hil­lin­tä.

Elä­mys­ha­kui­suu­des­ta voi ke­hit­tyä kär­si­väl­li­syy­den ja it­se­sää­te­lyn vi­hol­li­nen.

Ko­to­na asu­es­sa­ni van­hem­pa­ni pu­hui­vat sii­tä, kuin­ka kär­si­väl­li­syyt­tä on hyvä kas­vat­taa, kos­ka se aut­taa sel­vi­ä­mään mo­nis­ta elä­män haas­teis­ta. Ajat­te­lin jos­kus, et­tä elä­mä on tyl­sää noin aja­tel­tu­na. Mi­nun piti tul­la yli­o­pis­toon as­ti ym­mär­tääk­see­ni, et­tä tut­ki­jat ovat van­hem­pie­ni kans­sa sa­maa miel­tä. Myös Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan mo­nis­sa koh­dis­sa kär­si­väl­li­syy­den tär­key­des­tä.

Elä­mys­ha­kui­suus on hyvä ren­ki, mut­ta huo­no isän­tä. Se voi vai­keut­taa elä­män­hal­lin­taa, jos sitä ei sää­te­le. Kär­si­väl­li­syy­den ja it­se­sää­te­lyn avus­ta­ma­na se kui­ten­kin saa ai­kaan hy­vää: se aut­taa op­pi­maan, saa­vut­ta­maan ta­voit­tei­ta, luo­maan uut­ta ja huo­maa­maan kau­neu­den.

Eräs it­sel­le­ni tär­keä esi­merk­ki luo­vuu­des­ta ja kau­neu­den huo­maa­mi­ses­ta on uk­ki­ni Su­lon te­ke­mä lau­lu. Ke­vään kau­neus sai hä­net is­tah­ta­maan pel­lon lai­dal­le kir­joit­ta­maan ru­non, jota nyt lau­lam­me Sii­o­nin lau­lu­na 230, Nyt jo tait­tuu tal­ven val­ta.

Pi­dän tuo­ta ru­noa hy­vä­nä mal­li­na oman kir­joi­tus­har­ras­tuk­se­ni si­säl­löil­le ja sa­no­mal­le.