Olim­me ys­tä­vie­ni kans­sa vii­kon­lop­pu­reis­sul­la Jo­en­suus­sa vä­hän ai­kaa sit­ten. Suh­tau­duin etu­kä­teen suu­rel­la mie­len­kiin­nol­la mat­ka­koh­tee­seem­me. En ol­lut iki­nä ka­y­nyt tuos­sa itä­ra­jan tun­tu­mas­sa si­jait­se­vas­sa kau­pun­gis­sa, joka muu­ta­mien ker­to­mus­ten pe­rus­teel­la vai­kut­ti ark­ki­teh­too­ni­ses­ti mel­ko kul­mik­kaal­ta. Olin kui­ten­kin kuul­lut usei­ta suo­sit­te­le­via mie­li­pi­tei­tä kau­pun­gin ai­neet­to­mis­ta omi­nai­suuk­sis­ta.

Saa­vut­tu­am­me kau­pun­kiin ha­vait­sin, et­tä se ei eroa muis­ta suo­ma­lai­sis­ta kes­ki­suu­ris­ta kau­pun­geis­ta pal­jon­kaan, jos­kin pin­ta­puo­li­seen ar­vi­oo­ni ei ole ko­vin suur­ta luot­ta­mis­ta. Yleen­sä kes­ki­tyn ni­mit­täin be­to­ni­sen osi­on si­jaan paik­ka­kun­nan luon­toon ja sen ih­mi­siin.

Kes­kus­te­lim­me vii­kon­lo­pun ai­ka­na ys­tä­vie­ni kans­sa kir­jai­mel­li­ses­ti mil­tei kai­kes­ta maan ja tai­vaan vä­lil­lä. Kes­ki­öön nou­si­vat kui­ten­kin ys­tä­vyys­suh­tei­den muo­dos­tu­mi­nen ja nii­den yl­lä­pi­to, us­ko­ne­lä­män ky­sy­myk­set ja se, mi­ten kii­tol­li­sia saam­me ol­la omas­ta elä­mäs­täm­me. Kes­kus­te­lim­me myös sii­tä, mi­ten haas­ta­vaa toi­sel­le paik­ka­kun­nal­le muut­ta­mi­nen voi ol­la ja kuin­ka ras­kaal­ta elä­mä tun­tuu, jos lä­hei­siä ys­tä­viä ei ole.

Jäin pa­luu­mat­kal­la poh­ti­maan sitä, mik­si ih­mi­sen on niin vai­ke­aa ot­taa huo­mi­oon ne lä­him­mäi­set, jot­ka ovat yk­si­näi­siä tai ys­tä­vä­pii­rin ul­ko­puo­lel­la. Ai­na­kin omal­la koh­dal­la­ni olen usein huo­man­nut, et­tä en jak­sa tai muis­ta koh­da­ta lä­him­mäi­si­ä­ni niin vä­lit­tä­en kuin tah­toi­sin. Luu­len, et­tä osak­si tämä joh­tuu sii­tä, et­tä jo ole­mas­sa ole­vien­kin ys­tä­vyys­suh­tei­den hoi­ta­mi­nen on mo­nes­ti ar­jen vel­vol­li­suuk­sien kes­kel­lä haas­ta­vaa.

Mie­les­tä­ni mi­nun ja mei­dän pi­täi­si yrit­tää kur­ko­tel­la ar­jen yli ys­tä­viem­me ja lä­heis­tem­me suun­taan. Se on ni­mit­täin hy­väk­si mo­lem­mil­le osa­puo­lil­le, näin us­kon. Kun koh­taam­me ih­mi­set ra­kas­ta­en ja vä­lit­tä­en, se voi ke­ven­tää niin ys­tä­vän elä­mää kuin omi­a­kin haas­tei­ta.

Olen­ko minä tu­ke­na?

Olen­ko tu­et­ta­va?

Hy­vät päi­vät ja huo­not päi­vät seu­raa­vat toi­si­aan.

Vail­la lä­hei­siä ja ar­moa us­ko it­seen ja Ju­ma­laan

ku­luu ar­jes­sa ole­mat­to­miin.

Olem­me­ko vie­res­sä niin,

et­tei ys­tä­vä jou­du hu­kuk­siin,

jos lä­hel­lä lai­neh­tii.

Pa­la­sin opis­ke­lu­ar­keen vii­kon­lop­pu­reis­sus­ta vir­kis­ty­nee­nä. Mie­leen jäi aja­tus sii­tä, et­tä ar­jes­ta ir­ti pää­se­mi­nen ei vält­tä­mät­tä vaa­di au­rin­ko­ran­noil­le mat­kus­ta­mis­ta. Lä­hem­pää­kin löy­tyy kei­tai­ta, ja vir­kis­ty­nee­nä ym­pä­röi­vä mai­se­ma voi näyt­täy­tyä ai­van uu­del­la ta­val­la kau­nii­na.