Su­vi­seu­roi­hin ko­koon­tu­vaa seu­ra­kan­saa on ver­rat­tu usein lin­tu­par­veen. Taas­kin seu­ro­jen lä­hes­ty­es­sä huo­ma­sin, et­tä mie­le­ni täyt­ti voi­ma­kas tun­ne: Mei­dän täy­tyy pääs­tä läh­te­mään. Muut ovat jo siel­lä, ovat jo me­nos­sa, tuli halu yh­tyä par­veen. Ny­ky­ter­mil­lä sitä kut­su­taan kai yh­tei­söl­li­syy­dek­si. Voin ku­vi­tel­la, et­tä lin­nuil­la tu­lee sa­man­lai­nen pol­te, kun muut­to­ai­ka lä­hes­tyy.

Mitä nuo nel­jä, vii­si päi­vää mer­kit­se­vät mi­nul­le. En­si­si­jai­ses­ti le­poa. Tar­koi­tan täl­lä sekä hen­gel­lis­tä et­tä hen­kis­tä le­poa. Saan kes­kit­tyä Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon, mon­ta saar­naa pe­räk­käin, kai­kes­sa rau­has­sa. Ja jos jon­kin saar­nan kuun­te­lu häi­riin­tyy, tie­tää et­tä seu­raa­va tu­lee koh­ta. Tä­hän tu­lee li­sä­nä kes­kus­te­lut us­kos­ta per­heen tai lä­heis­ten kans­sa. Tun­nen ole­va­ni etuo­i­keu­tet­tu, kun saan tuon tuo­ki­on ker­ran vuo­des­sa. Pää­sen ir­ti kai­kes­ta ta­val­li­suu­des­ta ja ar­jes­ta.

Toki seu­ro­ja en­nen me­nee vä­hin­tään edel­li­nen viik­ko val­mis­te­lui­hin. Ja vai­vaa ja te­ke­mis­tä on seu­ro­jen ai­ka­na­kin, mut­ta se on eri­lais­ta, kos­ka olem­me ret­kel­lä. Kai­ken vär­jää ilo yh­des­sä ole­mi­ses­ta. Noi­na päi­vi­nä en ha­lua kuul­la ul­ko­puo­li­ses­ta maa­il­mas­ta mi­tään, en uu­ti­sia, en so­tia, en sote-rat­kai­su­ja. Nii­tä eh­tii miet­tiä sit­ten vuo­den 360 muu­na päi­vä­nä.

Mitä muu­ta näin ja koin tuol­la Yp­pä­rin pel­loil­la? Olim­me au­to­let­kas­sa juu­ri saa­pu­neet seu­ra-alu­eel­le, kun au­ton ko­ne­huo­nees­sa joku let­ku po­sah­ti ja har­maa us­va nou­si ko­ne­pel­lin al­ta ja syök­syim­me ulos au­tos­ta. Lä­hel­lä ole­vas­ta asun­to­au­tos­ta tuli vä­lit­tö­mäs­ti mies sam­mu­tin kä­des­sä tar­jo­a­maan apua ja mön­ki­jäl­lä aja­va mies lu­pa­si jär­jes­tää hi­nau­sa­pua. Sil­loin ei tie­ten­kään oi­kein nau­rat­ta­nut.

Kun olim­me ai­kam­me odot­ta­neet trak­to­ria, sen kus­ki sa­noi­kin tul­les­saan, et­tä lei­riy­ty­kää tä­hän. Eräs ys­tä­vä­per­heen isä oi­val­si ti­lan­teen hy­vin. Hä­nen mie­les­tään mie­he­ni teki vain kik­ka­kol­mo­sen, et­tä pää­si pa­rem­mal­le pai­kal­le. Oli­kin tot­ta, et­tä pää­sim­me huo­mat­ta­vas­ti lä­hem­mäs kes­kus­kent­tää, kuin jos oli­sim­me eden­neet let­kan mu­ka­na alu­eel­le, jota sil­loin täy­tet­tiin.

Us­kon, et­tä kaik­ki su­vi­seu­rois­sa ol­leet muis­ta­vat kyl­män tuu­len, ai­van yl­lät­tä­vän kyl­män! Sei­soin lit­ra­myyn­nin jo­nos­sa ja mi­nul­la oli läm­min tuu­len­pi­tä­vä tak­ki mut­ta ai­van lii­an hep­poi­set hou­sut, ja mi­nua pa­le­li. Las­kes­ke­lin, et­tä edel­lä­ni oli noin 50 san­koa tai kat­ti­laa en­nen kuin sai­sin oman an­nok­se­ni. Yri­tin lait­taa mie­hel­le­ni vies­tiä, et­tä lä­het­täi­si jon­kun muun jo­not­ta­maan puo­les­ta­ni, mut­ta verk­ko oli tu­kos­sa. Aloin ol­la jo niin koh­mees­sa, et­ten ol­lut var­ma, pys­tyi­sin­kö kä­ve­le­mään enää tel­tal­lem­me.

Muis­tan myös sen pik­ku­po­jan, jol­la tuli kii­re van­hem­pien pe­rään isos­sa tel­tas­sa. No­pe­as­ti hän ke­rä­si tär­keim­mät las­tut mu­kaan­sa, ai­ko­muk­se­naan jat­kaa leik­ki­ään jos­sain muu­al­la. Oli myös sy­dän­tä läm­mit­tä­vää seu­ra­ta si­vus­ta kah­den nuo­ren per­heen ta­paa­mis­ta. Toi­nen per­he kä­ve­li kes­kus­kent­tää koh­ti, kun ohi­a­ja­va au­to py­säh­tyi, ja koko po­ruk­ka pur­kau­tui ulos au­tos­ta ter­veh­ti­mään ja jut­te­le­maan hei­dän kans­saan. Sel­väs­ti ta­paa­mi­nen oli mie­lui­sa yl­lä­tys mo­lem­mil­le per­heil­le. Myös näis­sä su­vi­seu­rois­sa kat­soin hie­man kai­ho­ten odot­ta­vien äi­tien pyö­rei­tä ma­ho­ja tai pie­niä sy­li­vau­vo­ja, mi­nul­la tuo ai­ka on ohi.

Meil­le on tul­lut hu­vi­tuk­sek­si mie­he­ni kans­sa su­vi­seu­rois­sa pel­to­tei­tä kul­kies­sa et­siä meil­le so­pi­vaa asun­to­vau­nua van­huu­den päi­vil­le. Em­me et­si mi­tään kak­si­tois­ta­met­ris­tä cam­pe­ria, vaan mah­dol­li­sim­man pien­tä vau­nua, jo­hon me kah­des­taan mah­dum­me nuk­ku­maan. Näis­sä su­vi­seu­rois­sa va­li­koi­tui se ko­ko­naan pu­nai­sek­si maa­lat­tu vau­nu, jon­ka etuik­ku­noi­hin oli maa­lat­tu isot sil­mät.

Ai­van seu­ro­jen lo­puk­si pää­sim­me hy­vän­te­ki­jöik­si. Läh­dim­me ko­ti­mat­kal­le en­nen pa­hin­ta ruuh­kaa – tai­ta­van mie­he­ni pi­ka­kor­jaa­man au­tom­me kans­sa. En­nen ka­si­tie­tä edes­säm­me oli vain ly­hyt let­ka au­to­ja. Mie­he­ni huo­ma­si, et­tä pari au­toa edel­läm­me oli uu­den nä­köi­nen asun­to­vau­nu, jos­sa oli si­vuik­ku­na au­ki. Kun let­ka py­säh­tyi, loik­ka­sin ulos au­tos­ta ja juok­sin tuo­ta vau­nua ve­tä­vän au­ton luo ja au­kai­sin etuo­ven. Etu­pen­kil­lä is­tu­val­la rou­val­la oli hy­vin häm­mäs­ty­nyt il­me, kun huik­ka­sin, et­tä teil­lä on ik­ku­na vau­nus­sa au­ki. Juok­sin ta­kai­sin au­toom­me, ja let­ka läh­ti sa­man tien eteen­päin. Tuon au­ton kus­ki ta­ju­si ti­lan­teen, ei­kä kään­tä­nyt­kään yh­dis­tel­mään­sä ete­lää koh­ti, vaan ajoi tien yli pie­nem­mäl­le tiel­le sul­ke­maan ik­ku­nan. Me kään­nyim­me poh­joi­seen päin. Jäi hyvä mie­li.