Huo­ma­sin sen saa­pu­mi­sen oi­ke­as­taan vas­ta jäl­keen­päin. Ih­met­te­lin, mik­si mi­nul­le oli al­ka­nut tul­la muis­to­ja ja aja­tuk­sia mie­lee­ni lap­suu­des­ta, nuo­ruu­des­ta ja tä­hän as­ti ele­tys­tä elä­mäs­tä. Sit­ten huo­ma­sin poh­ti­va­ni, et­tä mitä il­mei­sim­min mi­nul­la on elä­mää vä­hem­män jäl­jel­lä elet­tä­väk­si kuin elet­ty­nä. To­te­sin, et­tä tai­dan po­tea ikäk­rii­siä.

Toki tie­dos­tan sen, et­tä elä­män­lan­ka voi kat­ke­ta mil­loin ta­han­sa. Tä­män olen saa­nut ki­pe­äs­ti ko­kea me­ne­tet­ty­ä­ni nuo­rem­man sis­ko­ni. Nyt mi­nul­la lä­he­nee vii­den­kym­me­nen vuo­den ikä­paa­lu, ja sii­tä on vain kym­me­nen vuot­ta ja olen kuu­si­kymp­pi­nen, ja sii­tä vain kym­me­nen vuot­ta, kun olen seit­se­män­kymp­pi­nen! Tämä hä­kel­lyt­ti. Rei­lun vii­den­tois­ta vuo­den pääs­tä jään eläk­keel­le? Minä, ty­tön­hu­pak­ko.

Syk­syl­lä koi­rien kans­sa len­kil­lä ol­les­sa­ni ky­syin it­sel­tä­ni, olen­ko tyy­ty­väi­nen elä­mää­ni? Puru pö­li­si koi­rien tas­suis­sa ja mi­nun sau­vois­sa­ni, kun ajat­te­lin asi­aa. Vas­taus oli myön­tei­nen. Olen saa­nut elää ri­kas­ta elä­mää, jo­hon on mah­tu­nut mo­nen­lais­ta. Saan ol­la us­ko­mas­sa, mi­nul­la on oma per­he, iha­na koti ja mie­le­käs työ­paik­ka. Kyl­lä, olen tyy­ty­väi­nen.

It­sel­le­ni us­kol­li­se­na kes­kus­te­lin asi­as­ta myös mui­den kans­sa. Olim­me mie­he­ni kans­sa erää­nä lau­an­tai-il­ta­na sau­no­mas­sa ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan luo­na. Vai­mo oli jää­nyt muu­ta­ma kuu­kau­si ai­em­min eläk­keel­le, ja mie­hel­lä oli seu­raa­va­na tiis­tai­na edes­sään vii­mei­nen päi­vä töis­sä in­si­nöö­ri­nä. Kun ky­syin, mil­tä hä­nes­tä nyt tun­tuu, hän vas­ta­si, et­tä häm­men­tä­väl­tä. Sit­ten hän oli het­ken hil­jaa ja sa­noi, et­tä on tul­lut aja­tus, et­tä täs­sä­kö tämä hä­nen työ­u­ran­sa sit­ten oli? Meni muu­ta­ma viik­ko täs­tä vie­rai­lus­ta. Erää­nä päi­vä­nä au­tol­la aja­es­sa­ni tuli vas­taa­ni trak­to­ri, ja sen kus­ki­na is­tui tämä uu­ni­tuo­re elä­ke­läi­nen. Hy­vin tyy­ty­väi­sen nä­köi­se­nä näyt­ti luot­saa­van ko­net­tan­sa eteen­päin!

Toki ym­mär­rän, et­tä ikäk­rii­sin lä­pi­käy­mi­nen on yk­si ke­hi­tys­teh­tä­vä. Kui­ten­kin lap­set pe­las­ta­vat mi­nut näis­tä aja­tuk­sis­ta. He pa­kot­ta­vat kes­kit­ty­mään tä­hän päi­vään, tä­hän het­keen, ja oi­val­lan, et­tä jos on kii­re elää edel­tä tämä elä­mä, niin se jää elä­mät­tä. Ja kun rau­hoi­tun ja py­säh­dyn, saan li­sää ai­kaa. Tämä on elä­män pa­ra­dok­si. Mi­nul­le tuli hel­po­tuk­sen tun­ne, saan jät­tää ikä­ni mäi­hää­mi­sen, saan kes­kit­tyä tä­hän päi­vään ja elää to­dek­si omaa koh­taa­ni. Tuli nöy­rä olo.