Is­tuim­me pää­si­äis­sun­nun­tai­na mie­he­ni kans­sa ke­sä­mö­kin te­ras­sil­la. Hen­gi­tim­me luon­non­rau­haa. Au­rin­ko pais­toi, lem­peä tuu­li hu­mi­si pui­den lat­vuk­sis­sa ja lin­nut täy­den­si­vät lau­lul­laan tä­män idyl­lin. Sii­nä is­tu­es­sam­me ajat­te­lin, et­tä jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä pi­täi­si ol­la täl­lai­nen paik­ka. Ei vält­tä­mät­tä mök­ki tai hu­vi­la, myös kan­non nok­ka tai kivi riit­tää. Paik­ka, jos­sa het­kek­si is­tah­taa ja kuun­nel­la luon­toa. Toki hie­man myös it­se­ään.

Vaik­ka meil­lä on mo­nia eh­kä­pä kli­sei­sil­tä­kin tun­tu­via mie­li­ku­via Suo­men luon­nos­ta, pi­dän näi­tä asi­oi­ta suu­res­sa ar­vos­sa. Kuu­las ke­vä­til­ta, koi­vuis­sa hii­ren­kor­vat, mul­lan tuok­su, kaak­ku­rin huu­to, lai­nei­den lip­la­tus, elo­kuun il­lat, kir­kas täh­ti­tai­vas, en­si­lu­mi, pik­ku­pak­ka­nen.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan vil­je­le­mi­ses­tä ja var­je­le­mi­ses­ta. Ym­mär­rän luon­non saa­tu­na lah­ja­na, joka ei ole it­ses­tään­sel­vyys. Hen­ki­lö­koh­tai­sen vas­tuun kan­ta­mi­nen omis­ta te­ois­ta ja ym­pä­ris­tös­tä on pa­ras­ta luon­non suo­je­lua.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten olin työ­mat­kal­la Shang­hais­sa. Tu­tus­tuim­me eri­lai­siin hoi­to­paik­koi­hin ja si­kä­läi­seen hoi­to­työn ope­tuk­seen. Meil­le näy­tet­tiin myös mon­ta ih­met­tä ja kum­mal­li­suut­ta. Vi­de­oin mat­kaam­me. Kun tu­lin ko­tiin, mi­nun oli pak­ko ku­va­ta lo­puk­si kirk­kaan si­nis­tä tai­vas­ta ja au­rin­gon pais­tet­ta tuo­mi­puun ku­kis­sa. Usein mie­tin mat­kan ai­ka­na ja myös jäl­keen­päin, et­tä mo­net ih­mi­set tuos­sa kau­pun­gis­sa ei­vät kos­kaan elä­män­sä ai­ka­na hen­gi­tä puh­das­ta il­maa ei­vät­kä näe kir­kas­ta tai­vas­ta

Luon­to on mer­kin­nyt mi­nul­le ai­na pal­jon. Olen jos­kus sa­no­nut opis­ke­li­joil­le­kin, et­tä men­kää met­sään ja ha­lat­kaa pui­ta. Tie­dän et­tä moni muu­kin har­ras­taa pui­den ha­laa­mis­ta. Tämä voi­ma­re­sep­ti so­pii mo­nen­lai­seen elä­män­ti­lan­tee­seen. It­se va­lit­sen ha­laus­puun tark­kaan, sen pi­tää ol­la iso ja vah­va puu, yleen­sä män­ty. Kun puu­ta ha­laa, voi ku­vi­tel­la sen voi­man. Ro­soi­nen kaar­na tun­tuu kar­he­al­ta pos­kea vas­ten. Jos­sain yl­hääl­lä hu­mi­see lat­va.

Yh­des­sä lem­pi­ru­nois­ta­ni Jörg Zink ru­noi­lee: