Al­ta kak­si­kymp­pi­se­nä olin nuor­ten lei­ril­lä, jos­sa erää­nä päi­vä­nä mie­tim­me ian­kaik­ki­suut­ta. Kun ei ole al­kua ei­kä lop­pua. On­ko vain ny­kyi­syys? Mil­tä­hän se mah­taa tun­tua?

Ian­kaik­ki­suu­den kä­si­te tu­lee lä­hel­le ava­ruu­den kä­si­tet­tä. Ajat­te­le­pa, täl­lä­kin het­kel­lä olet maa­pal­lon pin­nal­la – pie­ni to­mu­hiuk­ka­nen. Pal­lom­me ete­nee omaa va­kaa­ta vauh­ti­aan omal­la ra­dal­laan kes­kel­lä ää­ret­tö­myyt­tä. Ajat­te­le ää­ret­tö­myy­den vä­li­mat­ko­ja täh­den luo­ta toi­sen luo.

Ai­ka on muu­ta­kin kuin vii­sa­rin vä­räh­dys kel­lo­tau­lus­sa tai nu­me­ron vaih­tu­mi­nen di­gi­taa­li­näy­tös­sä. Ai­ka on ih­mi­sen ko­ke­mus. Olet­han huo­man­nut, et­tä me­no­mat­ka tun­tuu usein pi­dem­mäl­tä kuin pa­luu­mat­ka? Vai­ke­an asi­an kans­sa elä­mi­nen tun­tuu kes­tä­vän pi­dem­pään kuin hy­vän asi­an. Ai­kaa voi tuh­la­ta ja ai­kaa voi sääs­tää. Sitä voi an­taa lah­jak­si. Ja me kaik­ki olem­me myös saa­neet sen lah­jak­si. Us­kon, et­tä Ju­ma­la an­taa meil­le jo­kai­sel­le yk­si­löl­li­sen ajan­jak­son käy­tet­tä­väk­si.

Olen nii­tä ih­mi­siä, jot­ka ovat mie­luum­min kak­si mi­nuut­tia myö­häs­sä kuin ai­kai­ses­sa. Ja tämä är­syt­tää mi­nua! Olen yrit­tä­nyt ope­tel­la ole­maan ajois­sa. Olen ana­ly­soi­nut, et­tä tämä ta­pa­ni ker­too tie­tyl­lä ta­val­la elä­män ah­neu­des­ta. Se ker­too myös vai­keu­des­ta hal­li­ta kaik­kea sitä, mitä elä­mää­ni si­säl­tyy. Olen usein ihail­lut pie­nen lap­sen ky­kyä elää täs­sä het­kes­sä. Kun olem­me ol­leet läh­dös­sä jon­ne­kin ko­val­la kii­reel­lä, löy­dän­kin lap­sen kes­kit­ty­nee­nä jo­hon­kin ai­van muu­hun kuin läh­te­mi­seen!

Luon­to py­säyt­tää ja rau­hoit­taa ih­mi­sen, jos niin ha­lu­at. Eräs met­sä­ret­ki koi­ran kans­sa on jää­nyt mie­lee­ni. Töis­sä oli ol­lut kii­ret­tä ja joku isom­pi, tär­ke­äm­pi asia me­neil­lään. Ha­vah­duin ret­kel­lä­ni sii­hen, et­tä ei­vät nämä puut ei­kä tämä tuu­li vä­li­tä yh­tään sii­tä, mitä ih­mi­set jos­sain muu­al­la tou­hu­a­vat, ovat tär­kei­tä, kii­rei­siä. Nämä puut kas­va­vat omaa tah­ti­aan. Run­ko huo­juu hil­jal­leen tuu­les­sa. Au­rin­ko läm­mit­tää päi­väl­lä puun kuo­ren, ja il­lan vii­ley­des­sä kuo­ri­kin vii­le­nee. Sil­ti tuo puu elää voi­mak­kaas­ti. Mah­la vir­taa sen si­säl­lä, ja se on elä­mää täyn­nä. Kun läh­den sin­ne kii­rei­seen, tär­ke­ään maa­il­maan, puu jää pai­koil­leen. Ja kun pa­laan sen luo, se ot­taa mi­nut vas­taan yh­tä le­vol­li­se­na.