Satu Luok­ka­nen nos­ti vii­me blo­gi­kir­joi­tuk­ses­saan esil­le erit­täin tär­ke­än ai­heen: yk­si­näi­syy­den. Kos­ket­ta­va kir­joi­tus pu­hut­te­li mo­nia, ja sitä ja­et­tiin run­saas­ti so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. Ai­he on hy­vin ki­peä ja vai­kea. Olen kii­tol­li­nen Sa­dul­le, et­tä hän nos­ti ai­heen esil­le, ja ha­lu­an it­se täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa jat­kaa ai­hees­ta.

Yk­si­näi­syy­sai­he on kos­ket­ta­nut jos­sain vai­hees­sa per­het­täm­me sen ver­ran, et­tä pys­tyn elä­mään hy­vin sy­väl­tä nii­den per­hei­den ko­ke­muk­set, joi­ta asia kos­ket­taa. Täs­sä vai­hees­sa, asi­oi­den ol­les­sa hy­vin, olen jopa kii­tol­li­nen niis­tä vai­heis­ta, joi­ta lap­sem­me kaut­ta elin. En tie­dä, oli­si­ko mi­nul­le il­man nii­tä ko­ke­muk­sia kas­va­nut herk­kiä tun­to­sar­via, joi­den avul­la huo­maan yk­si­näi­siä lap­sia. Ha­lu­an yrit­tää teh­dä edes jo­tain pien­tä aut­taak­see­ni las­ta, joka esi­mer­kik­si raa­mat­tu­luo­kan va­paa-ai­ka­na jää yk­sin.

Yk­si­näis­ten las­ten ja nuor­ten aut­ta­mi­nen ei ai­na ole help­poa, mut­ta se ei an­na meil­le lu­paa sul­kea sil­mäm­me asi­al­ta. Jos omil­la lap­sil­la on ka­ve­rei­ta, voi­ko van­hem­pi sil­loin si­vuut­taa koko asi­an? Omien ko­ke­mus­ten myö­tä olen tul­lut sii­hen tu­lok­seen, et­tä hy­vin har­val­ta lap­sel­ta ja nuo­rel­ta löy­tyy luon­nos­taan sel­lais­ta em­pa­ti­a­ky­kyä, joka aut­tai­si hei­tä huo­mi­oi­maan ym­pä­ril­lä ole­via yk­si­näi­siä. Moni kyl­lä saat­taa tie­tää ja huo­ma­ta, mut­ta vä­hem­mis­tös­sä ovat ne lap­set ja nuo­ret, jot­ka oi­ke­as­ti ha­lu­a­vat aut­taa yk­si­näi­siä. Tä­hän tar­vi­taan van­hem­pia.

Las­ten kans­sa voi teh­dä esi­mer­kik­si help­po­ja em­pa­ti­a­har­joi­tuk­sia: Mil­tä si­nus­ta tun­tui­si, jos ku­kaan ei pyy­täi­si si­nua kos­kaan mi­hin­kään tai mitä jos si­nun omat yh­tey­de­not­to­si ei­vät joh­tai­si mi­hin­kään? Mil­tä si­nus­ta tun­tui­si, kun myö­hem­min nä­ki­sit so­mes­sa ku­via yh­tei­sis­tä mök­ki­reis­suis­ta ja muis­ta ta­paa­mi­sis­ta? Mil­tä si­nus­ta tun­tui­si näh­dä näi­tä päi­vi­tyk­siä yk­sin omas­sa huo­nees­sa?

Van­hem­pi voi aja­tel­la, et­tei ha­lua puut­tua nuor­ten ka­ve­ri­suh­tei­siin. Ihan­ne­ti­lan­teis­sa lap­set ja nuo­ret hoi­ta­vat­kin ka­ve­ri­a­si­at täy­sin it­se­näi­ses­ti. Siis sil­loin, kun asi­at ovat hy­vin. Van­hem­pien­kaan yri­tyk­set jär­jes­tel­lä las­ten ka­ve­ri­a­si­oi­ta ei ai­na joh­da hy­viin lop­pu­tu­lok­siin, mut­ta vie­lä kau­he­am­paa on vain kat­soa vie­res­tä lap­sen yk­si­näi­syyt­tä. Ajat­te­len, et­tä mitä pie­nem­mäs­tä lap­ses­ta on kyse, sitä hel­pom­pi van­hem­man on aut­taa las­ta ka­ve­rei­den saa­mi­ses­sa: Voi pyy­tää vaik­ka ky­lään per­hei­tä, jois­sa on sa­ma­ni­käi­siä lap­sia tai voi jär­jes­tää lap­sil­le leik­ki­mis­ta­paa­mi­sia. Mut­ta lap­sen kas­va­es­sa van­hem­man aut­ta­mis­mah­dol­li­suu­det vä­he­ne­vät. Lo­pul­ta jäl­jel­le jää vain ru­kous. Ja eh­kä yh­tey­de­not­to tois­ten nuor­ten van­hem­piin.

On­ko las­ten ja nuor­ten teh­tä­vä huo­leh­tia toi­sis­ta? Riit­tää­kö se, et­tä it­se py­syy mu­ka­na? On­ko vaa­ra, et­tä mui­ta huo­mi­oi­mal­la hei­ken­tää omaa so­si­aa­lis­ta sta­tus­ta? Ke­tään ei voi pa­kot­taa ka­ve­rik­si, mut­ta toi­voi­sin, et­tä ko­deis­sa pu­hut­tai­siin aut­ta­mi­ses­ta ja mui­den huo­mi­oi­mi­ses­ta. En­kö voi­si rai­va­ta ai­kaa omil­ta me­noil­ta­ni sii­hen, et­tä kä­vi­sin jon­kun yk­si­näi­sen luo­na tai pyy­täi­sin mu­kaan? Mi­nul­le se voi ol­la yk­si ta­paa­mi­nen lu­kuis­ten mui­den jou­kos­sa, mut­ta jol­le­kin toi­sel­le eh­kä ai­noa ky­läi­ly tai kon­tak­ti toi­siin nuo­riin koko kuu­kau­den ai­ka­na.

Olim­me ker­ran koko per­heel­lä erääs­sä ti­lai­suu­des­sa, jos­sa huo­ma­sin yh­den lap­sen ole­van hy­vin yk­sin. Pyy­sin omaa las­ta­ni ka­ve­rei­neen pyy­tä­mään hän­tä mu­kaan. Ja hän pyy­si. Seu­rai­lin hei­tä kau­em­paa ja sa­laa pyy­hin kyy­ne­lei­tä. Tun­sin suur­ta kii­tol­li­suut­ta las­ta­ni koh­taan. Las­ta­ni, jon­ka kaut­ta olin joi­ta­kin ai­ko­ja ai­em­min elä­nyt sy­väl­tä toi­veen, et­tä hän­tä pyy­det­täi­siin mu­kaan. Myö­hem­min ke­sä­seu­rois­sa huo­ma­sin lap­se­ni tä­män uu­den ys­tä­vän seu­ras­sa. Lap­se­ni ker­toi, et­tä kun hän oli huo­man­nut uu­den ys­tä­vän tä­män van­hem­pien seu­ras­sa ja men­nyt jut­te­le­maan, niin van­hem­mat oli­vat ha­lun­neet ot­taa heis­tä ku­van. Mi­nun piti kään­tää pää­ni pois. En ha­lun­nut sii­nä, et­tä lap­se­ni nä­kee mi­nun it­ke­vän.

Edel­leen näi­den asi­oi­den muis­te­le­mi­nen saa mi­nut her­kis­te­le­mään, vaik­ken mi­kään yleis­her­kis­te­li­jä ole­kaan. Eh­kä ne ko­ke­muk­set, kun olen näh­nyt lap­se­ni me­ne­vän tois­ten mu­kaan ja näh­nyt, et­tei lap­se­ni tu­los­ta ku­kaan ilah­du ja kun olen näh­nyt sen, mi­ten toi­set vii­let­tä­vät koh­ta jo muu­al­la, ovat jät­tä­neet jäl­ken­sä. Niis­tä ajois­ta on jo ai­kaa, mut­ta ne ei­vät unoh­du. On­nek­si. Il­man nii­tä ko­ke­muk­sia en eh­kä ko­ki­si niin voi­mak­kaa­na sitä iloa, jota koen kus­ka­tes­sa­ni lap­si­a­ni il­ta­ky­liin. Mie­les­sä­ni on muu­ta­man vii­kon ta­kai­nen kuva, kun au­tos­ta näen tram­po­lii­nil­la hyp­pi­vän iloi­sen nuor­ten po­ru­kan, jo­hon uu­det tu­li­jat ote­taan rie­mul­la mu­kaan.

Tie tä­hän ti­lan­tee­seen on ol­lut lap­sel­lam­me pit­kä. Se on vaa­ti­nut sit­keyt­tä ja yrit­tä­mis­tä. Vä­lil­lä on ol­lut vai­kea kä­sit­tää, mik­si oma seu­ra ei ole kel­van­nut jol­le­kin yk­sin raa­mat­tu­luo­kas­sa sei­sos­ke­le­val­le. Las­ta­ni on ol­lut help­po aut­taa, sil­lä hän ei ole ol­lut va­li­koi­va sii­nä suh­tees­sa, ke­nen seu­ra hä­nel­le kel­paa. Olen ni­mit­täin tör­män­nyt myös sii­hen, et­tä yk­si­näi­syyt­tä ko­ke­va nuo­ri on pian tu­tus­tu­mi­sen jäl­keen ker­to­nut toi­sel­le nuo­rel­le tä­män ole­van lii­an eri­lai­nen, ja ys­tä­vyys on lop­pu­nut sii­hen hy­vin ikä­väl­lä ta­val­la. Jos nuo­ri lait­taa kri­tee­rit kor­ke­al­le sen suh­teen, mil­lai­nen ih­mi­nen kel­paa hä­nel­le ys­tä­väk­si, saa yk­si­näi­syy­sai­he jo ihan uu­den kään­teen.

Osa lap­sis­tam­me on jou­tu­nut rai­vaa­maan tie­tä ran­kem­man kaut­ta, jos esi­kou­lus­sa ja kou­lus­sa ei ole ol­lut val­mii­na ka­ve­rei­ta. Van­hem­pi­na olem­me pyr­ki­neet tsemp­paa­maan lap­sia sii­nä, et­tä he rei­lus­ti ky­syi­si­vät, pää­see­kö mu­kaan. Vuo­sien myö­tä olen op­pi­nut vi­haa­maan ”en tie­dä” –vas­taus­ta tuo­hon ky­sy­myk­seen. Vä­lil­lä joku lap­si on mei­nan­nut luo­vut­taa ja on sa­no­nut, et­tä ei jak­sa enää ky­syä, mut­ta sit­ten olem­me yh­des­sä kek­si­neet jon­kun pie­nen pal­kin­non, jon­ka avul­la tsem­pa­taan eteen­päin.

Ker­ran täl­lai­nen ti­lan­ne oli ker­ho­lai­sen koh­dal­la, kun hän ei oli­si ha­lun­nut men­nä ry:n ker­hoon, kos­ka siel­lä ei ol­lut hä­nel­lä ke­tään ka­ve­ria. Kun me­nin ha­ke­maan ker­ho­lais­ta, tuli lap­si heti ky­sy­mään, saa­ko hän nyt pal­kin­non, kun hän oli men­nyt ky­sy­mään. ”Toki saat”, vas­ta­sin ja ke­huin hän­tä. Myö­hem­mis­sä jut­te­luis­sa sel­vi­si, et­tä tä­hän ky­sy­myk­seen hän oli saa­nut vas­tauk­sek­si: ”Mee pois”. Mut­ta pää­a­sia, et­tä oli ky­sy­nyt. Van­hem­pa­na en va­li­tet­ta­vas­ti voi vai­kut­taa sii­hen, mil­lai­sia vas­tauk­sia lap­se­ni saa­vat, mut­ta hei­dän omaa ak­tii­vi­suut­taan voin yrit­tää tu­kea. Jos tu­lee nih­ke­ää vas­taa­not­toa, niin kan­nat­taa ky­syä jol­ta­kin muul­ta. Ai­van var­mas­ti jos­sain vai­hees­sa ka­ve­rei­ta löy­tyy. Ai­na­kin niin ha­lu­an va­kuut­taa lap­sel­le­ni.

Olen ilol­la seu­ran­nut sitä, mi­ten vii­me vuo­sien ai­ka­na raa­mat­tu­luok­ka­työs­sä on alet­tu kiin­nit­tää huo­mi­o­ta ryh­mäy­ty­mi­seen. Raa­mat­tu­luok­kaan ja seu­roi­hin on huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­pi läh­teä, jos siel­lä on ka­ve­rei­ta. Meil­lä Hä­meen­lin­nas­sa laa­dit­tiin jos­sain vai­hees­sa raa­mat­tu­luo­kas­sa ”sään­tö­jä” en­nen kaik­kea raa­mat­tu­luo­kan il­ta­oh­jel­maan. ”Pyy­dän mu­kaan” on yk­si sel­lai­nen, ja sel­lais­ta ke­sää ha­lu­ai­sin toi­vot­taa meil­le kai­kil­le – ei vain lap­sil­le ja nuo­ril­le.