Use­am­man oman kou­lu­lai­sen myö­tä mi­nul­le on piir­ty­nyt jo ai­ka tark­ka kuva sii­tä, mil­lai­nen on hyvä opet­ta­ja. Las­ten pu­heis­sa vi­lah­te­le­vat asi­at, jot­ka hei­tä är­syt­tä­vät omis­sa opet­ta­jis­saan ja piir­teet, jois­ta he opet­ta­jis­saan pi­tä­vät. Huu­ta­ja­o­pet­ta­jil­le ei meil­lä löy­dy ym­mär­rys­tä, mut­ta toi­saal­ta ku­rin saa­mis­ta luok­kaan pi­de­tään opet­ta­jan lä­hes tär­keim­pä­nä omi­nai­suu­te­na. Lep­sut ka­ve­ri­o­pet­ta­jat ei­vät kiri edes huu­ta­jien rin­nal­le. Eri­tyi­sen hy­väs­sä mai­nees­sa ole­via opet­ta­jia yh­dis­tää tie­tyn­lai­nen ren­tous. Par­haim­mal­la­kaan huu­mo­rin­ta­jul­la pel­käs­tään ei opet­ta­jan työs­sä pit­käl­le pöt­ki, mut­ta sii­tä näyt­tää ole­van hyö­tyä. Omat lap­set ovat siis mää­ri­tel­leet mi­nul­le ai­ka tar­kat kri­tee­rit sii­tä, mil­lai­nen opet­ta­ja mi­nun pi­täi­si ol­la. Nämä kri­tee­rit ovat mie­les­tä­ni hy­viä ja ym­mär­ret­tä­viä ja so­pi­vat sen vuok­si hy­vin omik­si­kin ta­voit­teik­se­ni.

Yh­te­nä päi­vä­nä pie­ni kou­lu­lai­nen tuli kou­lus­ta ja uu­pu­nee­na purs­kah­ti it­kuun: ”Kou­lus­sa on niin tyl­sää. Kaik­ki tun­nit ovat ai­na ai­van sa­man­lai­sia.” Tuo näky on ol­lut mie­les­sä­ni, kun it­se olen yrit­tä­nyt kek­siä pie­niä pi­ris­tyk­siä op­pi­tun­tei­hin. Vaik­ka kou­lun en­si­si­jai­nen teh­tä­vä ei suin­kaan ole ol­la mi­kään viih­dy­tys­lai­tos, niin ajat­te­len, et­tä opet­ta­ja voi pal­jon­kin vai­kut­taa sii­hen, mil­lai­sia op­pi­tun­nit ovat. On­nek­si uu­si ope­tus­suun­ni­tel­ma­kin vel­voit­taa mei­tä mo­ni­puo­li­siin työs­ken­te­ly­ta­poi­hin.

Omien las­ten myö­tä olen op­pi­nut, et­tä asi­oi­ta ta­pah­tuu pal­jon op­pi­tun­tien ja luo­kan ul­ko­puo­lel­la; käy­tä­vil­lä, ul­ko­na, kou­lu­mat­koil­la. Siel­lä, min­ne opet­ta­jan sil­mä ei näe. Asi­ois­ta ei vält­tä­mät­tä ha­lu­ta pu­hua, mut­ta usein jos­sain vai­hees­sa, eh­kä­pä il­lal­la ju­tel­les­sa, lap­si lip­saut­taa mel­kein­pä va­hin­gos­sa jo­tain. Sii­nä äi­din sy­lis­sä is­tu­es­sa, it­kun tul­les­sa, voi tul­la esil­le pie­nem­piä ja isom­pia asi­oi­ta, jot­ka ovat ras­kaut­ta­neet pie­nen kou­lu­lai­sen elä­mää.

”Et soi­ta opet­ta­jal­le”, on meil­lä toi­si­naan kuul­tu kom­ment­ti. Mo­nes­ti ei ole tar­vet­ta­kaan soit­taa, sil­lä asi­as­ta jut­te­lu voi riit­tää. Mut­ta toi­si­naan yh­des­sä pää­dy­tään sii­hen, et­tä asi­as­ta kan­nat­taa soit­taa. Ja nyt tul­laan asi­aan, jos­sa mie­les­tä­ni pun­ni­taan opet­ta­jan am­mat­ti­tai­to. Mi­ten opet­ta­ja suh­tau­tuu näi­hin yh­tey­de­not­toi­hin? Suh­tau­tuu­ko hän kiel­tä­en, vä­hä­tel­len ja puo­lus­tel­len vai kuun­nel­len, ar­vos­ta­en ja ym­mär­tä­en? Omat yh­tey­de­no­tot van­hem­pa­na ovat vai­kut­ta­neet pal­jon sii­hen, mi­ten suh­tau­dun yh­tey­de­not­toi­hin opet­ta­ja­na. Täs­sä en tar­koi­ta van­hem­pien vä­lil­lä koh­tuut­to­mi­a­kin vaa­ti­muk­sia kou­lun suh­teen, vaan nii­tä lap­sen ko­ke­muk­sia, kun hän on eh­kä tois­tu­vas­ti jää­nyt il­man pa­ria tai kun vä­li­tun­nil­la joku on eh­kä nau­res­kel­len kom­men­toi­nut lap­sen ul­ko­nä­köä.

Opet­ta­jan am­mat­ti­tai­toa mi­ta­taan suh­tau­tu­mis­ta­van li­säk­si niil­lä toi­men­pi­teil­lä, joil­la hän asi­aan puut­tuu. Mie­les­tä­ni opet­ta­ja voi ha­lu­tes­saan vai­kut­taa pal­jon lap­sen kou­lu­viih­ty­vyy­teen. Mo­nes­ti lap­sil­ta jää huo­maa­mat­ta, et­tä luo­kas­sa joku ko­kee jää­vän­sä ul­ko­puo­lel­le. Täl­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa opet­ta­ja voi so­pi­vas­sa sau­mas­sa koo­ta po­ru­kan lap­sia ja ju­tel­la hei­dän kans­saan asi­as­ta. Usein riit­tää jut­te­lu ja ky­sy­mys: ”Ha­lu­ai­sit­te­ko te aut­taa, et­tä Lii­sas­ta tun­tui­si mu­ka­vam­mal­ta tul­la kou­luun?” Näis­sä ti­lan­teis­sa lap­sil­ta löy­tyy usein hy­viä ide­oi­ta ja aut­ta­mis­ha­lua.

Kos­ka minä van­hem­pa­na tie­dän, et­tä moni asia jää opet­ta­jal­ta ym­mär­ret­tä­väs­ti huo­maa­mat­ta, ajat­te­len, et­tä lap­sen etu vaa­tii toi­si­naan van­hem­man yh­tey­de­not­toa opet­ta­jaan. Ajat­te­len, et­tä kun opet­ta­jan ja van­hem­man vä­lil­lä on vä­li­tön suh­de, asi­at saa­vat oi­ke­at mit­ta­suh­teet. Ker­ran yk­si lap­sis­tam­me oli hy­vin när­käs­ty­nyt opet­ta­jan puut­teel­li­seen in­for­maa­ti­oon jos­ta­kin asi­as­ta. Lap­si vaa­ti erit­täin pai­nok­kaas­ti vies­tin lait­ta­mis­ta opet­ta­jal­le, vaik­ka me van­hem­mat em­me näh­neet sitä tar­peel­li­sek­si. Lap­si sin­nik­kääs­ti jat­koi vain asi­an vaa­ti­mis­ta. Ky­syin, mitä vies­tin lait­ta­mi­nen hyö­dyt­täi­si. Se kuu­lem­ma pa­ran­tai­si hä­nen hen­kis­tä hy­vin­voin­ti­aan. Ai­na ei ole help­po pääs­tä lap­sen kans­sa sa­mal­le taa­juu­del­le asi­an va­ka­vuu­sas­teen kans­sa, var­sin­kin jos omat aja­tuk­set va­el­ta­vat sa­maan ai­kaan ai­van jos­sain muu­al­la. Lo­pul­ta suos­tuin lap­sen pyyn­töön ja vaih­doim­me opet­ta­jan kans­sa asi­as­ta muu­ta­man huu­mo­ri­sä­vyit­tei­sen vies­tin. Sii­nä koin voi­mak­kaas­ti sen, mi­ten olem­me ky­sei­sen opet­ta­jan kans­sa sa­mas­sa ve­nees­sä lap­sem­me par­haak­si.

Jos ver­taan sitä vas­ta­val­mis­tu­nut­ta Vir­pi-opea tä­män­het­ki­seen, niin moni asia on muut­tu­nut. Sil­loin ha­lu­sin opet­taa mah­dol­li­sim­man iso­ja lap­sia, jot­ta sai­sin kes­kit­tyä kas­vat­ta­mi­sen si­jas­ta it­se opet­ta­mi­seen. On­nek­si vuo­sien myö­tä aja­tuk­se­ni on muut­tu­nut, sil­lä ala­kou­lun opet­ta­jan työ si­säl­tää hy­vin pal­jon muu­ta­kin kuin var­si­nais­ta opet­ta­mis­ta. Ajat­te­len, et­tä luo­kan vil­leim­mät­kin tar­vit­se­vat opet­ta­jan ym­mär­ryk­sen ja ar­vos­tuk­sen. On­ko ih­me, jos lap­sen on vai­kea kes­kit­tyä teh­tä­viin, jos mie­les­sä pyö­rii huo­li aa­mul­la huo­no­kun­toi­se­na ko­tiin jää­nees­tä van­hem­mas­ta? Huo­noa käy­tös­tä ei tie­ten­kään pidä hy­väk­syä, mut­ta ajat­te­len, et­tä toi­si­naan opet­ta­jan suh­tau­tu­mis­ta­vois­sa­kin oli­si kor­jat­ta­vaa.

Oman ison per­heen kaut­ta olen ym­mär­tä­nyt, kuin­ka eri­lai­sia lap­set ovat. Se mikä toi­mii yh­del­le, ei toi­mi toi­sel­le. Sama ku­vio pä­tee luo­kas­sa. Vuo­sien var­rel­la on tul­lut ko­keil­tua eri­lai­sia pal­kit­se­mis- ja ran­kai­se­mis­jut­tu­ja, jois­ta yh­te­nä esi­merk­ki­nä läk­sy­u­noh­dus­lis­tat. Jos vii­kon ai­ka­na ei tul­lut yh­tään unoh­dus­ta, sai op­pi­las per­jan­tai­na va­li­ta tar­ra-aar­teis­ta­ni yh­den tar­ran. Ar­vat­kaa, oli­ko hyvä sys­tee­mi? Su­loi­sim­mat­kaan tar­rat ei­vät riit­tä­neet tsemp­paa­maan nii­tä, joil­le unoh­duk­set yleen­sä ka­saan­tui­vat. Ja aja­tel­la, mi­ten ma­sen­ta­vaa, jos unoh­te­le­va op­pi­las tsemp­pa­si jos­kus nel­jä päi­vää il­man unoh­duk­sia ja vii­den­te­nä ko­sah­ti. Kuu­lui­ko hä­nel­le sil­loin tar­ra?

Eli sys­tee­mi ei tuot­ta­nut toi­vot­tua lop­pu­tu­los­ta sil­le, jota var­ten sys­tee­mi oli alun pe­rin luo­tu. To­del­lis­ta har­mia se tuot­ti sen si­jaan luo­kan tun­nol­li­sim­mil­le op­pi­lail­le. Jos­kus aa­mui­sin sain van­hem­mil­ta ra­port­tia sii­tä, mit­kä it­kut sii­tä oli­kaan syn­ty­nyt, kun lap­si oli huo­man­nut läk­sy­kir­jan unoh­tu­neen kou­luun. Pie­nen maa­il­ma oli kaa­tu­nut sii­hen, kun unoh­duk­ses­ta seu­rai­si ka­ma­la ran­gais­tus: per­jan­tai­tar­ran me­net­tä­mi­nen. Omien las­ten myö­tä olen ym­mär­tä­nyt tä­män tra­ge­di­an suu­ruu­den. Sys­tee­mi, jon­ka tar­koi­tuk­se­na oli vä­hen­tää läk­sy­u­noh­duk­sia, ai­heut­ti­kin osal­le op­pi­las­ta suur­ta ah­dis­tus­ta ja stres­siä. Ny­ky­ään opet­ta­ja­na py­rin vies­tit­tä­mään lap­sil­le, et­tä on ai­van ok unoh­taa sil­loin täl­löin. Ja jos jol­le­kin unoh­duk­sia al­kaa sa­del­la, niin is­tah­de­taan alas ja mie­ti­tään yh­des­sä, mikä hän­tä aut­tai­si muis­ta­maan pa­rem­min.

Wil­ma-mer­kin­nät tai­ta­vat osas­sa lu­ki­jois­sa nos­tat­taa mo­nen­lai­sia tun­tei­ta. Ha­lu­ai­sin kuul­la ko­ke­muk­sia, mil­loin ne­ga­tii­vis­ten tun­ti­mer­kin­tö­jen jat­ku­va käyt­tä­mi­nen oli­si joh­ta­nut jo­hon­kin hy­vään. Po­si­tii­vi­siin­kin mer­kin­töi­hin suh­tau­dun va­rauk­sel­la, mut­ta niis­tä ei on­nek­si ole hait­taa­kaan asi­a­no­mai­sil­le. Ajat­te­len, et­tä opet­ta­jan an­ta­ma po­si­tii­vi­nen pa­lau­te on kul­la­nar­vois­ta lap­sel­le ja mi­nul­le van­hem­pa­na riit­tää, et­tä pa­lau­te tu­lee lap­sen kaut­ta mi­nul­le. Pa­hin esi­merk­ki po­si­tii­vi­sis­ta tun­ti­mer­keis­tä oli lap­si, jon­ka viik­ko­ra­ha oli si­dot­tu vii­kon ai­ka­na tul­lei­siin mer­kin­töi­hin.

Mi­nul­la ei ole ko­ke­mus­ta sys­te­maat­ti­ses­ta ne­ga­tii­vis­ten tun­ti­mer­kin­tö­jen käy­tös­tä Wil­man kaut­ta, mut­ta lii­tu­tau­lun kaut­ta kyl­lä­kin. Opeu­ran toi­se­na vuo­te­na sain it­sel­le­ni mel­ko vilk­kaan luo­kan ope­tet­ta­vak­si. Jat­koin edel­li­sen opet­ta­jan luo­maa sys­tee­miä sii­tä, et­tä jos joku häi­rit­si tun­nil­la, niin tau­lul­le tuli nimi ylös ja muis­taak­se­ni vii­den­nes­tä tuk­ki­mie­hen kir­jan­pi­don vii­vas­ta rap­sah­ti per­jan­tail­le kas­va­tus­kes­kus­te­lu. Yh­del­le lap­sel­le rap­sah­ti ai­na, ja sit­ten per­jan­tai­sin kes­kus­tel­tiin. Hoh­hoi­jaa. En muis­ta, kuin­ka pit­kään jat­koin tätä toi­mi­ma­ton­ta sys­tee­miä. Nyt voin vain ku­vi­tel­la, mi­ten po­si­tii­vi­sen pal­kit­se­mi­sen kaut­ta oli­sin saa­nut luo­tua tä­hän lap­seen ai­van eri­lai­sen suh­teen ja kuin­ka oli­sin voi­nut hyö­dyn­tää hä­nen vah­vuut­taan, val­ta­vaa kiin­nos­tus­ta luon­non­tie­tei­siin. Jäl­ki­kä­teen olen aja­tel­lut, et­tä täl­lä lap­sel­la ei ol­lut eh­kä mi­tään syy­tä edes tsem­pa­ta käy­tös­tään, sil­lä kas­va­tus­kes­kus­te­lus­sa hän eh­kä sai juu­ri sitä mitä hän eni­ten tar­vit­si: ai­kui­sen huo­mi­o­ta. Ikä­vä, et­tä hän jou­tui saa­maan sen ran­gais­tuk­sen muo­dos­sa.

Mitä hy­vää äi­tiys on tuo­nut opet­ta­jan­työ­hön? Mi­nul­le se on tuo­nut hy­vää vas­ta­pai­noa. Tie­dän, et­tä voi­sin käyt­tää lo­put­to­mas­ti ai­kaa työ­hön, mut­ta oli­si­ko pa­rem­paa syy­tä kuin lap­set, ra­ja­ta työ­päi­vän pi­tuu­det so­pi­vik­si? Aja­tuk­set on huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­pi pi­tää pois töis­tä, kun päi­vän jäl­keen on pal­jon muu­ta aja­tel­ta­vaa. Luo­ka­no­pet­ta­jan työs­sä ja ison per­heen pyö­rit­tä­mi­ses­sä on pal­jon sa­maa. Mo­lem­mis­sa tar­vi­taan or­ga­ni­soin­ti­ky­kyä ja jous­ta­vuut­ta no­pe­as­ti vaih­tu­vis­sa ti­lan­teis­sa. Mo­lem­mat tar­jo­a­vat elä­män­täy­tei­siä het­kiä, iloa ja toi­si­naan sur­ku­hu­pai­sia ti­lan­tei­ta. Mo­lem­mis­sa pä­tee se, et­tä se li­sään­tyy, mi­hin kiin­ni­täm­me aja­tuk­set; on­ko se vir­heis­sä ja epä­on­nis­tu­mi­sis­sa vai ilos­sa ja jos­kus hy­vin­kin pie­nis­sä on­nis­tu­mi­sis­sa?