JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Yksin ei tarvitse pärjätä

13.1.2019 6.06

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190113060600

Oli san­gen mie­len­kiin­tois­ta miet­tiä, mitä kir­joit­tai­sin it­ses­tä­ni tä­män blo­gi­ni esit­te­ly­teks­tiin. Ky­syin pa­ril­ta ys­tä­väl­tä­ni vink­ke­jä, mut­ta en huo­li­nut hei­dän eh­do­tuk­si­aan, kos­ka ne oli­vat hy­vin eri­tyyp­pi­siä omien aja­tus­te­ni kans­sa. Tä­hän on hy­vin luon­nol­li­nen syy. Kir­joit­ta­ja­puo­le­ni ei ole mi­kään nä­ky­vä osa mi­nua, vaan se on ol­lut tä­hän as­ti hy­vin yk­si­tyi­nen jut­tu­ni. Mää­räl­li­ses­ti en ole kir­joit­ta­nut pal­joa, mut­ta sil­ti mi­nus­sa on ai­na asu­nut kir­joit­ta­ja. Tä­män blo­gin myö­tä mi­nul­la on hyvä syy an­taa enem­män ai­kaa täl­le rak­kaal­le har­ras­tuk­sel­le­ni.

Niin kuin esit­te­ly­teks­tii­ni kir­joi­tin, mi­nua kiin­nos­ta­vat asi­at, jot­ka aut­ta­vat ih­mi­siä voi­maan pa­rem­min. Ajat­te­lin­kin täs­sä en­sim­mäi­ses­sä teks­tis­sä­ni ava­ta yh­tä asi­aa, joka on aut­ta­nut mi­nua jak­sa­maan per­heen kas­va­es­sa.

Vii­me huh­ti­kuus­sa saim­me kah­dek­san­nen lap­sem­me. Tämä kah­dek­sas vau­va­vai­he on ol­lut mi­nul­le hie­man eri­lai­nen ai­kai­sem­piin vau­va­vai­hei­siin ver­rat­tu­na, sil­lä olen nyt myös ai­kui­so­pis­ke­li­ja. Mut­ta yk­si asia tois­tui jo vii­den­nen ker­ran: hoi­ta­jan palk­kaa­mi­nen ko­tiin.

Kol­man­nen lap­sen syn­ty­män jäl­keen kuu­lim­me yk­si­tyi­sen hoi­don tu­es­ta ja sii­hen saa­ta­vas­ta kau­pun­ki­li­säs­tä. Sil­loin teim­me mie­he­ni kans­sa pää­tök­sen, et­tä jos saam­me li­sää lap­sia, palk­kaam­me ai­na­kin vau­va-ajan al­kuun ko­tiim­me osa-ai­kai­sen hoi­ta­jan. Tämä pää­tös on ol­lut san­gen hyvä.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä il­ma­pii­ris­tä, mikä tuol­loin val­lit­si paik­ka­kun­tam­me nuor­ten per­hei­den kes­kuu­des­sa: Kan­nus­tim­me toi­si­am­me hank­ki­maan hoi­to­a­pua pik­ku­vau­va­vai­hee­seen. Em­me aja­tel­leet, et­tä oli­sim­me ol­leet jo­ten­kin huo­no­ja tai et­tem­me pär­jäi­si omil­lam­me. Oli­sim­me var­mas­ti pär­jän­neet­kin, mut­ta ky­sy­mys oli ja on edel­leen, et­tä mik­si tar­vit­si­si pär­jä­tä yk­sin.

Mitä hoi­ta­jan palk­kaa­mi­nen ko­tiin on mah­dol­lis­ta­nut mi­nul­le ja per­heel­le? Vau­van odo­tuk­sen lop­pu­vai­hei­siin se on tuo­nut erään­lais­ta tur­vaa liit­ty­en sii­hen, et­tä jos mi­nul­le sat­tuu jo­ta­kin tai saam­me lap­sen, joka vaa­tii eri­tyis­tä hoi­toa, niin ar­jes­sam­me on jo val­miik­si aut­ta­vat kä­det. Se on mer­kin­nyt sitä, et­tä isyys­lo­man lo­put­tua pie­net iso­si­sa­ruk­set ovat pääs­seet puis­toi­hin ja met­siin. Heil­lä on ol­lut läs­nä ai­kui­nen, joka on voi­nut lu­kea kir­jan lop­puun il­man lu­kui­sia kes­key­tyk­siä. Mi­nul­la on ol­lut enem­män ai­kaa myös isom­mil­le lap­sil­le, kun hoi­ta­jan kans­sa on voi­tu vuo­ro­tel­la ko­ti­töi­den te­ke­mi­ses­sä.

Vii­me ke­vät­tä iha­nam­paa vau­van syn­ty­mä­ai­kaa en oli­si voi­nut ku­vi­tel­la. Au­rin­ko hel­li mei­tä heti alus­ta saak­ka, ja sii­hen pääl­le saa­tiin vie­lä pit­kä kuu­ma kesä. Kun hoi­ta­ja tuli, oli us­ko­ma­ton tun­ne saa­da läh­teä vau­nui­le­maan vä­lil­lä hy­vin­kin rank­ko­jen aa­mu­jen jäl­keen. Mu­kaan vain tar­peek­si vet­tä, au­rin­ko­ras­vaa ja opis­ke­lu­kir­jo­ja.

Mi­ten pal­jon nau­tin­kaan kä­vel­les­sä­ni Hä­meen­lin­nan ka­duil­la ja ku­jil­la. Vä­lil­lä pu­lah­din nop­sas­ti ve­des­sä tai lai­toin vau­van kan­to­rep­puun ja pai­ne­lin met­sään. Huol­to­a­se­mal­ta tai kau­pas­ta hain it­sel­le­ni eväs­tä. Ja sit­ten et­sin mu­ka­van puis­ton­pen­kin ja nau­tin hy­vis­tä syö­mi­sis­tä. Sen jäl­keen kai­voin opis­ke­lu­kir­jan esil­le ja luin, jos vau­va ha­lu­si nuk­kua. Mui­ta tu­los­pai­nei­ta ei ol­lut kuin naut­tia olos­ta­ni ja voi­maan­tua.

Hoi­to­a­pu on hel­pot­ta­nut vau­va-ai­kaa pal­jon. Se on aut­ta­nut mi­nua jak­sa­maan usein hy­vin in­ten­sii­vi­ses­sä ison per­heen pyö­ri­tyk­ses­sä. Elä­mäs­sä, jos­sa päi­vät ovat mo­nes­ti hy­vin täy­siä, ja mi­nua tar­vi­taan pal­jon. Kun hoi­ta­ja on ol­lut tois­ten las­ten kans­sa pi­hal­la, minä olen saa­nut ai­van rau­has­sa kes­kit­tyä ja tu­tus­tua uu­teen pie­neen ih­mee­seen. Olen saa­nut loi­koil­la pik­kui­sen kans­sa sän­gys­sä ja nu­kah­taa, jos nu­kut­taa. Ja jos vau­vaa on it­ket­tä­nyt, niin olen saa­nut täy­sin kes­kit­tyä hä­neen. Tuo vai­he ei kui­ten­kaan kes­tä yleen­sä meil­lä ko­vin pit­kään. Koh­ta vau­va nuk­kuu­kin jo pät­kiä ja mi­nul­la riit­tää ai­kaa muu­hun­kin.

Vaik­ka hoi­ta­jas­ta on ai­na apua, niin isok­si ky­sy­myk­sek­si mi­nun koh­dal­la­ni on nous­sut se, mi­ten käy­tän mah­dol­li­sim­man hy­vin ne het­ket, jos olen yk­sin ko­to­na vau­van nuk­ku­es­sa. Eri jut­tu­ja olen ko­keil­lut, mut­ta vuo­sien myö­tä olen tul­lut yh­teen joh­to­pää­tök­seen: sil­loin mi­nul­ta on ko­ti­töi­den te­ke­mi­nen kiel­let­ty. Syy­nä on se, et­tä en voi­maan­nu ko­ti­töi­den te­ke­mi­ses­tä. Mi­nul­le te­ho­kas­ta la­tau­tu­mis­ta on tämä, mitä juu­ri nyt teen: kir­joit­ta­mi­nen. Eh­kä­pä sik­si, kun tämä on kaik­kea muu­ta kuin hyö­dyl­lis­tä ar­jen pyö­ri­tyk­sen kan­nal­ta. Mut­ta tämä on jo­ta­kin niin mi­nun omaa­ni, ja sen vuok­si hy­vin ar­vo­kas­ta.

VirpiMyllyniemi
10.12.2024

Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne!” Jes. 35:3–4

Viikon kysymys