Koulujen alkaessa koitti meidän perheessämme uudenlainen arki, kun aloitin työn ekaluokanopettajana. On todella mukavaa, että työaikojeni ja työmatkani lyhyyden vuoksi ehdin aamuisin herättää kouluun lähtijät. Muuta iloa minusta ei sitten aamuisin koululaisille olekaan, kun kiirehdin viemään päiväkotilaiset ennen töihin menoa.
Olen ylpeä koululaisistamme, jotka hyvin selviävät ajallaan kouluun. Enää hämärästi muistan ajan, jolloin olin kuin täyden työpäivän tehnyt siinä vaiheessa, kun sain koululaiset vihdoin ovesta ulos koulutielle. Huh, huh, mikähän olisi lopputulos, jos olisin jatkanut samaan malliin heidän palvelemistaan?
Uusi työni ekaluokanopettajana on tuntunut alusta saakka todella mielenkiintoiselta ja mukavalta. Jos työni olisi rauhallista toimistotyötä, ero koti- ja työelämän välillä olisi suurempi. Mutta en vaihtaisi eloisia päiviä pikkuoppilaiden kanssa toimiston hiljaisuuteen. Päivät hurahtavat vauhdilla, ja pian koittaakin aika hakea pikkuiset päiväkodista ja eskarista. On mahtavaa, kun voi rajata työpäivien pituutta omien lasten vuoksi.
Työasiat unohtuvat viimeistään silloin, kun kaarran päiväkodin pihaan. Ja se hetki on hieno, kun nuorimmainen havaitsee minut ja leveä nauru kasvoillaan lähtee juoksemaan kohti kädet levällään. Nykyään isompi päiväkotilainen ei enää juokse luokseni, vaan toisinaan lähteekin ihan eri suuntaan, kun jokin kiva leikki on kaverin kanssa kesken.
Vaikka työ on tuntunut alusta saakka mukavalta, niin jossain vaiheessa heräsin siihen, että saatoin painaa työpäivän ilman varsinaisia taukoja. Iltaisin ja lauantaisin ei ole tarvinnut miettiä, mitä tekisin, sillä pyykkivuori ja muut kotityöt odottavat. Iltaisin kotityöaikaa on järjestynyt hyvin, kun mieheni ottaa nuorimmaisen mukaan isompien lasten harrastuskuskauksiin.
Voisi ajatella, että arkemme rullaa aivan hyvin. Kotikin pysyy yllättävän siistinä. Mutta sitten havahduin pienen koululaisemme kommenttiin: ”äiti, sä vain käyt töissä ja siivoat.” Syytös oli todella aiheellinen. Mieleeni muistui hänen aiempi pyyntönsä uuden lautapelin pelaamisesta. Minun näkökulmastani ajankohta pyynnölle oli erittäin huono, mutta voi pientä, joka oli odottanut töistä tuloani.
Onneksi pieni koululainen herätti minut, sillä ajattelen, että vaikka käyn töissä ja meillä on iso perhe, se ei anna lupaa jättää isoja pieniä koululaisia liian vähälle huomiolle. Ajattelen, että ajan antaminen on lopulta vain järjestelykysymys.
Isossa perheessä olen huomannut, että lasten tarve kahdenkeskiselle ajalle vanhemman kanssa vaihtelee. Välillä kun kysyn jotakin lasta vaikka mukaan kauppaan tai lenkille, saatan saada kieltävän vastauksen. Se on minulle merkki siitä, ettei juuri tämä lapsi nyt kaipaa erityisesti aikaani. Mutta sille, joka kaipaa, pyrin sitä järjestämään. Lautapelihetkeä ehdottaneen lapsen kanssa kävin kahvilassa soittotuntien aikaan, se ehkä vähän hoiti sitä kaipuuta mitä hän oli kokenut.
Pienten koululaisten pitkät yksinäiset iltapäivät kotona on aihe, josta ei paljon puhuta. Lasten oletetaan pärjäävän. Monet pärjäävätkin, mutta mielestäni se ei saisi olla oletus. Olen törmännyt tilanteisiin, joissa lapsen huonon käytöksen syyksi on osoittautunut se, että lapsi ei haluaisi olla yksin kotona.
Jostain syystä lapset eivät mielellään kerro tästä vanhemmilleen. Vaatiikin erityistä herkkyyttä vanhemmilta päästä selville lapsen kokemuksesta. Vaikka olemme saaneet perheessämme järjestettyä iltapäivät siten, ettei pienten koululaisten tarvitse olla yksin iltapäivisin, niin iltalenkillä pimeässä metsässä kuulin lapsen toiveen: ”Mutta olisi minusta mukavampi, että sinä olisit kotona.”
Kaikkia lasten toiveita ei voi eikä tarvitsekaan toteuttaa, mutta kyllä minä nykyään ajankäyttöä miettiessäni pyrin enemmän huomioimaan heidän toiveitaan. Ajankäytön suhteen joudumme jatkuvasti tekemään valintoja: kaipaako joku tänään kokeisiin kyselijää, lähdenkö sittenkin sisariltaan, vaikka tuntuisi, etten haluaisi lähteä kotoa mihinkään?
Nykyään teen siis iltaisin muutakin kuin siivoan. Hyväksyn, että kaikkeen en voi täydellisesti panostaa. On ihan ok, että töissä käyntini näkyy jotenkin kodissamme. On tärkeä tehdä valintoja, jotka tukevat omaa ja perheeni jaksamista. Tietoisesti olen muuttanut suhtautumistapaani esimerkiksi kasaantuneisiin kotitöihin: Voin valita, hajoanko niihin vai ajattelenko, että olen antanut aikaa jollekin tärkeämmälle. Että olen panostanut esimerkiksi omaan jaksamiseen ja että kyllä niille kotitöille järjestyy jossain vaiheessa aikaa.
Tällaista tasapainoilua siis täällä, mutta sitähän elämä joka tapauksessa on muutenkin. Elämä tuntuu hyvin täydeltä, mutta ennen kaikkea rikkaalta. Juuri hyvältä näin. Olkoonkin elämäntilanne mikä tahansa, niin omasta jaksamisesta huolehtimiseen ja muiden tärkeiden arvojen toteuttamiseen tarvitaan tekoja. Kauniit puheet eivät riitä.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys