JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pysäyttävä kokemus

20.3.2019 6.23

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190320062300

Noin kak­si vuot­ta sit­ten ta­val­li­nen tors­tai­aa­mu­päi­vä sai uu­den kään­teen, kun saim­me tie­don, et­tä isä­ni oli liu­kas­tu­nut ko­ti­pi­has­sa. Hä­nen ti­lan­sa oli hy­vin kriit­ti­nen. Al­koi epä­tie­toi­suu­den ja odot­te­lun ai­ka. Hätä oli suu­ri, ru­kous nou­si Tai­vaan Isäl­le: ”älä an­na isän kuol­la! En ha­lua vie­lä luo­pua hä­nes­tä!” Noin vuo­ro­kau­den ku­lut­tua iloit­sim­me sii­tä, et­tä isä saa­tiin he­reil­le nu­ku­tuk­ses­ta. Vie­lä ei tie­det­ty, mil­le ai­vo­jen osil­le kaa­tu­mi­nen oli ai­heut­ta­nut vau­ri­oi­ta, mut­ta sii­nä vai­hees­sa tär­keim­mäl­tä tun­tui se, et­tei ra­kas isä­ni ol­lut kuol­lut.

Per­jan­tai-il­ta­na myö­hään nou­sin kuu­mei­sen vau­van kans­sa ju­naan. Oli kii­re isän luo. Vau­va val­vot­ti, en­kä juu­ri saa­nut nu­kut­tua. En tien­nyt, mikä mi­nua odot­tai­si seu­raa­va­na aa­mu­na isän luo­na, mut­ta kai­kes­ta huo­li­mat­ta oli ai­ka tur­val­li­nen olo: Mi­tään ei ta­pah­du Tai­vaan Isän tie­tä­mät­tä. Oli suur­ta joh­da­tus­ta, et­tä äi­ti oli löy­tä­nyt isän niin pian kaa­tu­mi­sen jäl­keen, ei­kä äi­ti ol­lut eh­ti­nyt­kään läh­teä vie­lä asi­oil­le.

Ava­tes­sa­ni sai­raa­la­huo­neen oven en ol­lut tun­nis­taa isää. Näky oli hy­vin py­säyt­tä­vä. Mut­ta kun hän tois­ti sa­na­ni ”Vir­pi Hä­meen­lin­nas­ta”, rie­mu val­ta­si mie­le­ni: Isä tun­nis­taa mi­nut! Sii­nä isän vuo­teen vie­rel­lä koin voi­mak­kaa­na sen, et­tä mi­kään ei ole it­ses­tään sel­vää. Elä­mä on lah­jaa, kaik­ki on lah­jaa. Isän jo­kai­nen ha­pa­roi­va sana, tun­nis­ta­mi­nen, nä­ke­mi­nen, kuu­le­mi­nen tun­tui ih­meel­tä. Lää­kä­ri ker­toi mi­nul­le ja äi­dil­le­ni sii­nä, mi­ten lä­hel­lä isän pu­he­ky­vyn me­ne­tys oli ol­lut. Vaik­ka epä­tie­toi­suut­ta oli vie­lä pal­jon, tuos­ta aa­mui­ses­ta vie­rai­lus­ta al­koi voi­ma­kas ilon ja kii­tol­li­suu­den jak­so per­hees­säm­me. Il­lal­la ko­koon­nuim­me kaik­kien si­sa­rus­ten kans­sa äi­din luo. Sii­nä il­las­sa koim­me vah­vaa yh­teen­kuu­lu­vuut­ta ja pääl­lim­mäi­se­nä kii­tol­li­suut­ta.

Seu­raa­vien sai­raa­la­viik­ko­jen ai­ka­na iloit­sim­me ja ja­oim­me ku­via ja vi­de­oi­ta, kun isä en­sim­mäis­tä ker­taa kä­ve­li tai kun hän oli ty­kän­nyt jon­kun vie­mis­tä pul­lis­ta. Joku oli tain­nut ham­pu­ri­lai­sa­te­ri­an­kin vie­dä isäl­le ja mi­ten mah­ta­vaa, kun hän oli ty­kän­nyt. Tuos­sa vai­hees­sa ter­veys­pu­heet unoh­det­tiin ja iloit­tiin vain sii­tä, et­tä isä pys­tyy syö­mään. Ajat­te­len, et­tä tuo alun voi­ma­kas kii­tol­li­suus­vai­he kan­nat­te­li mei­tä eteen­päin. Myö­hem­min koit­ti myös ai­vo­vau­ri­oi­den hy­väk­sy­mi­sen ai­ka, mut­ta vie­lä­kin pa­laut­te­len mie­lee­ni noi­ta alun het­kiä, kun mi­kään ei ol­lut it­ses­tään sel­vää ja kaik­ki tun­tui lah­jal­ta.

Isän on­net­to­muus vai­kut­ti omaan elä­mää­ni mo­nel­la ta­val­la. Noi­hin ai­koi­hin olim­me jär­jes­tä­neet las­ten­hoi­don niin, et­tä pää­sim­me vii­koit­tain mie­he­ni kans­sa yh­tei­sil­le tref­feil­le. Joku ker­ta juok­sim­me Va­na­ja­ve­den ran­to­ja, mie­tim­me, mitä me elä­mäl­tä ha­lu­am­me, mis­sä tu­lem­me asu­maan, mikä on meil­le tär­ke­ää. Elä­mä tun­tui yh­täk­kiä ih­meel­li­sel­tä lah­jal­ta. Noi­hin ai­koi­hin sa­tuin löy­tä­mään myös Rat­kai­su­kes­kei­sen ly­hyt­te­ra­peu­tin opin­not. Mis­sään vai­hees­sa en ol­lut aja­tel­lut al­kaa opis­kel­la, mut­ta noil­ta si­vuil­ta löy­sin it­sel­le­ni jo en­nes­tään tu­tun ajat­te­lu­ta­van. In­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­tu­na li­sä­työn haa­li­mi­nen omaan en­nes­tään täy­teen elä­mään ei vält­tä­mät­tä näyt­tä­nyt ko­vin jär­ke­väl­tä, mut­ta käy­tän­nön asi­oi­den jär­jes­tyt­tyä pää­tös osa-ai­kai­sek­si opis­ke­li­jak­si ryh­ty­mi­ses­tä tun­tui hy­vin hel­pol­ta. Nyt kah­den vuo­den jäl­keen opin­to­jen ol­les­sa lä­hes val­mii­na aja­tus li­sä­työn tuo­mas­ta li­säi­los­ta on osoit­tau­tu­nut oi­ke­ak­si.

Isän on­net­to­muu­den myö­tä erään­lai­nen tur­val­li­suus­kup­la puh­ke­si elä­mäs­sä­ni: mitä ta­han­sa voi ta­pah­tua ja ke­nel­le vain. Se ei tuo­nut kui­ten­kaan pel­koa elä­mää­ni. Noi­hin ai­koi­hin, pal­jol­ti myös las­ten myö­tä ym­mär­sin, mi­ten tär­keä on it­sen­sä rau­hoit­te­le­mi­sen tai­to: ”Kyl­lä kaik­ki jär­jes­tyy, Tai­vaan Isä pi­tää meis­tä huo­len, ei ole mi­tään hä­tää.” Mi­ten hel­pos­ti vai­keis­sa ti­lan­teis­sa tu­le­van pa­ni­koin­ti pa­hen­taa en­nes­tään han­ka­laa ti­lan­net­ta. Hä­dän het­kel­lä huo­no­kin ru­koi­li­ja muis­taa ru­koil­la. ”Kaik­ki on Tai­vaan Isän kä­sis­sä” –on tur­val­li­nen aja­tus, mut­ta hy­vin hel­pos­ti mie­leen hii­pii ky­sy­mys: Mik­si Hän sit­ten sal­lii vai­kei­den vai­hei­den jat­kua? Näi­den ky­sy­mys­ten ää­rel­lä ih­mi­nen jää usein vas­taus­ta vail­le.

Vaik­ka it­se sain isän on­net­to­muu­den ai­koi­hin loh­tua us­kos­ta, niin kai­kil­la ti­lan­ne ei kui­ten­kaan ole sama. Kun ih­mis­tä koh­taa jo­kin jär­ky­tys elä­mäs­sä, ym­pä­ril­lä ole­vien ih­mis­ten sa­noil­la voi ol­la hy­vin suu­ri mer­ki­tys, ei­kä ai­na niin­kään hyvä. Po­si­tii­vi­seen ajat­te­luun ke­hot­ta­mi­nen tai ta­pah­tu­neen lii­ka hen­gel­lis­tä­mi­nen voi­vat haa­voit­taa, vaik­ka kum­mas­sa­kin si­näl­lään tar­koi­tet­tai­siin hy­vää. Suru ja jär­ky­tys tar­vit­se­vat oman ai­kan­sa, eri ih­mi­sil­lä eri mit­tai­sen.

Olen huo­man­nut, et­tä mi­nun kan­nat­tai­si aja­tel­la use­am­min­kin kuo­le­maa tai va­ka­vaa sai­ras­tu­mis­ta. Niin omaa kuin lä­heis­ten. Omaa kuo­le­maa luon­nol­li­ses­ti­kin us­ko­na­si­oi­den va­los­sa, mut­ta lä­heis­ten kuo­le­maa kii­tol­li­suus­nä­kö­kul­mas­ta. ”Mi­nul­la on vie­lä van­hem­mat, joil­le voin soit­taa tai joi­den luo­na käy­dä.” Isän on­net­to­muu­den jäl­keen tun­tui to­del­la lii­kut­ta­val­ta, kun en­sim­mäis­tä ker­taa pu­he­li­men näy­tös­sä vilk­kui ”isä”. Ih­mi­nen niin hel­pos­ti pi­tää lä­hei­si­ään it­ses­tään sel­vyyk­si­nä. Ra­jal­li­suu­den tie­dos­ta­mi­nen vai­kut­taa sii­hen, mi­ten me suh­tau­dum­me toi­siim­me. Muis­tan, kun ker­ran luin jos­tain per­he­leh­des­tä ma­sen­tu­nees­ta per­hee­ni­säs­tä. Hä­nen voi­man­sa ei­vät riit­tä­neet per­heen pyö­rit­tä­mi­seen. Ker­ran kuu­kau­des­sa hän jak­soi men­nä las­ten kans­sa puis­toon. Se jut­tu py­säyt­ti mi­nut. Mi­ten hel­pos­ti pi­dän it­ses­tään sel­vyy­te­nä sitä, et­tä mie­he­ni osal­lis­tuu täy­si­pai­noi­ses­ti per­heem­me pyö­ri­tyk­seen. Ole­tus­ten ja vaa­ti­mus­ten si­jaan ha­lu­ai­sin ol­la her­kem­mäl­lä kor­val­la ky­se­le­mäs­sä toi­sen jak­sa­mis­ta. Kii­tol­li­suu­den opet­te­lu läh­tee sii­tä, et­tei pidä mi­tään au­to­maat­ti­ses­ti it­sel­le kuu­lu­va­na luon­tai­se­tu­na.

Opin­nois­sa olen tör­män­nyt erää­seen hy­vin te­hok­kaa­seen har­joi­tuk­seen: oman muis­to­pu­heen kir­joit­ta­mi­seen. Mil­lai­sen muis­ton ha­lu­ai­sin jät­tää, jos nyt kuo­li­sin? ”Hän oli kyl­lä ah­ke­ra, mut­ta hän vä­syt­ti it­sen­sä usein lo­put­to­mil­la ko­ti­töil­lä. Vä­sy­nee­nä hän loi ko­tiin­sa hy­vin an­ke­aa il­ma­pii­riä, ei­kä hä­nel­lä ol­lut juu­ri­kaan ai­kaa tou­hu­ta las­ten kans­sa.” Vai täl­lai­sen: ”Hän op­pi huo­leh­ti­maan omas­ta jak­sa­mi­ses­taan ja ko­ti­töi­tä teh­tiin yh­des­sä mu­ka­vas­sa il­ma­pii­ris­sä. Hän teki yh­des­sä las­ten kans­sa mo­nia ki­vo­ja jut­tu­ja.” Nämä kak­si eri vaih­to­eh­toa vä­läh­tä­vät toi­si­naan mie­les­sä, kun lau­an­tai­aa­mu koit­taa ja teh­tä­viä hom­mia oli­si enem­män kuin riit­tä­väs­ti. Hy­vil­lä va­lin­noil­la minä it­se pys­tyn yl­lät­tä­vän pal­jon vai­kut­ta­maan sii­hen, mil­lai­sek­si tu­le­va päi­vä muo­tou­tuu.

Tämä kir­joi­tus on sou­ta­nut nyt hie­man ras­kais­sa ai­heis­sa, mut­ta tä­hän lop­puun ker­ron yh­des­tä mi­nul­le kii­tol­li­suut­ta tuo­vas­ta asi­as­ta, kan­to­han­gis­ta. Tänä tal­ve­na niis­tä on ol­lut eri­tyi­ses­ti iloa kah­des­ta syys­tä: Vau­va on tar­peek­si iso vau­va­pulk­kaan ja koi­ran­pen­tu saa va­paas­ti juos­ta mie­lin mää­rin mu­ka­na noil­la reis­suil­la. Ja minä saan hiih­tää tai kä­vel­lä. Tyk­kään hiih­tää, mut­ta en mi­ten­kään viit­si ajaa kau­pun­gin toi­sel­le puo­lel­le la­duil­le. Tänä tal­ve­na lä­hi­jär­vi­kään ei ole tar­jon­nut la­tu­ja, mut­ta pel­to sen si­jaan on kan­ta­nut. Pa­ras­ta on, et­tä voin pai­nel­la sin­ne hy­vin va­paas­ti vaik­ka aa­mu­päi­vi­sin pien­ten kans­sa. Minä teen py­räh­dyk­siä ja voin ve­tää vau­vaa pul­kas­sa. Tänä sun­nun­tai­aa­mu­na vau­va oli seit­se­mäl­tä vah­vas­ti sitä miel­tä, et­tä nyt aa­mu­lö­höi­ly saa riit­tää. Aa­mu­pa­lan jäl­keen osan po­ru­kan vie­lä nuk­ku­es­sa pai­ne­lin vau­van ja koi­ran­pen­nun kans­sa pel­lol­le. Au­rin­gon pais­ta­es­sa sain ihas­tel­la nel­jän met­sä­kau­riin me­noa, ja yh­des­sä koi­ran kans­sa saim­me kuun­nel­la mo­ni­ää­nis­tä lin­nun­lau­lu­kon­sert­tia. Jos­sain vai­hees­sa vau­van pää al­koi jo nuok­kua, mut­ta minä en oli­si vie­lä­kään malt­ta­nut jät­tää tuo­ta iha­naa aa­mu­het­keä.

VirpiMyllyniemi
10.12.2024

Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne!” Jes. 35:3–4

Viikon kysymys