JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Pehmeä siipi

10.9.2024 11.20

Juttua muokattu:

10.9. 11:15
2024091011153920240910112000

Mau­no Kin­nu­nen

Tääl­tä löy­tyy yh­den sor­tin pul­lis­te­li­ja. Ai mi­ten niin? No mie­ti­pä pe­rus­rin­ta­mies­ta­loa, joi­ta olet näh­nyt mat­ka­si var­rel­la. Ei­kös mo­net niis­tä ole sel­lai­sia ori­gi­naa­le­ja? Just sel­lai­sen mal­li­sia, mil­lai­sik­si rin­ta­mal­ta pa­lan­neet ne ai­koi­naan ra­ken­si­vat. Meil­lä sen si­jaan on pul­lis­te­li­ja. Ker­ran sitä on pul­lis­tet­tu pi­tem­mäk­si, kah­des­ti on kyl­miä osia teh­ty läm­pi­mik­si ja vii­mei­sek­si pan­tu rei­lun ko­koi­nen ulo­ke ta­ka­nurk­kaan. Var­si­nai­nen ark­ki­teh­tuu­rin hel­mi siis!

Ma­kuu­huo­neem­me si­jait­see tö­nöm­me uu­sim­mas­sa pul­lis­tuk­ses­sa. Joku voi­si sa­noa sitä au­to­tal­lik­si, kos­ka sii­nä on be­to­ni­lat­tia mut­ta sel­lai­seen me pää­dyim­me kym­men­kun­ta vuot­ta sit­ten. Ei­hän sii­nä ole edes ras­va­mont­tua, mut­ta ei­pä tule pe­rus­le­luil­la iso­ja kuop­pia mei­dän mak­ka­rim­me lat­ti­aan!

Kun huo­nee­seen as­tuu, nä­kee, et­tä va­sem­mal­la sei­näl­lä nö­köt­tää pie­neh­kö ker­ros­sän­ky. Sen oi­ke­al­la puo­lel­la on noin puo­len met­rin kul­ku­ti­la ja sit­ten on mei­dän pa­ri­sän­kym­me. Sitä voi­si kut­sua myös vaik­ka­pa ne­los­sän­gyk­si, var­sin­kin jos aa­mul­la vah­vuus­las­ken­ta suo­ri­te­taan.

Ison sän­gyn oi­ke­al­la puo­lel­la on pari ir­to­pat­jaa. Il­tai­sin ne ovat sii­nä nä­tis­ti kyl­jel­lään häk­ki­sän­gyn tu­ke­ma­na. Aa­mul­la ne saat­ta­vat ol­la lat­ti­al­la yöl­lis­ten seik­kai­li­joi­den peh­mik­kee­nä. Toi­si­naan tar­vit­sen it­se­kin hel­pos­ti siir­rel­tä­vää pat­jaa, kun sän­gys­säm­me ole­vat liik­ku­vat osat häi­rit­se­vät unen oloa. Suur­per­hees­sä elo ei ole tyl­sää yöl­lä­kään.

Pien­ten las­tem­me nuk­ku­maan lait­to on useim­mi­ten mi­nun jut­tu­ni. Il­ta­toi­mien jäl­keen is­tah­dan kir­jan kans­sa pa­ri­sän­gyn pää­tyyn. Ym­pä­ril­lä ja sy­lis­sä on pie­niä her­ran­tert­tu­ja, useim­mi­ten kuin vaah­te­ra­mä­ke­läi­siä kon­sa­naan: tuk­ka on ta­kus­sa tai kui­vu­nees­sa puu­ros­sa ja ja­lois­sa vie­lä­kin me­ne­mi­sen vim­ma. Sii­nä sitä sit­ten pik­ku­hil­jaa rau­hoi­tum­me lu­ke­maan ja nuk­ku­maan.

Lu­ke­mi­sen ai­ka­na voi sat­tua mo­nen­lais­ta. Muu­ta­ma viik­ko sit­ten sain tes­ta­ta oi­ke­al­la ja­lal­la pai­men­sau­va­kik­kaa, kun rei­lun vuo­den ikäi­nen Hil­ma-nei­tom­me teki len­to­näy­tök­sen. Hän on op­pi­nut jo oi­kein hy­väk­si kii­pei­li­jäk­si: pää­see soh­val­ta ja sän­gyl­tä alas ja kul­kee por­tai­ta­kin jo it­sek­seen. Niin­pä hä­nel­lä ei ol­lut vai­keuk­sia pääs­tä ker­ros­sän­gyn ala­sän­kyyn ja siel­lä­hän on­kin mu­ka­va hil­lua, kun isä lu­kee lä­het­ty­vil­lä tyl­siä jut­tu­ja isom­mil­le.

Ei­pä sii­nä mi­tään, lu­kies­sa­ni tark­kai­lin ty­tön tou­hu­ja. Yh­täk­kiä hän kek­si, et­tä siel­tä sän­gys­tä kä­sin on­kin mu­ka­va kii­peil­lä ylös me­ne­viä tik­kai­ta. Ja­lat vain pat­jan ylä­puo­lel­la ole­val­le as­kel­mal­le, ja sii­tä­hän pik­ku­tar­zan yl­tää mu­ka­vas­ti tart­tu­maan seu­raa­vaan. Ai kun se on­kin mu­ka­vaa, kun saa työn­tää kä­siä ja pää­tä ylem­mäs­tä au­kos­ta kuin mi­kä­kin vuo­ren­val­loit­ta­ja!

En tie­dä, mitä pik­ku­lik­ka miet­ti, mut­ta mi­nun oli ol­ta­va tark­ka­na. Al­kaa­ko var­vas­te­le­maan it­se­ään pi­tem­mäl­le vai tyy­tyy­kö vain ihai­le­maan mai­se­mia. Het­ko­nen. Nyt. Apua! Yh­täk­kiä tyt­tö työn­tyy­kin niin pit­käl­le, et­tä ta­sa­pai­no kei­kah­taa ja tip­pu­mi­nen al­kaa! Kun it­se is­tuin sän­kym­me pää­tyä vas­ten, niin sii­nä sai suk­ke­las­ti heit­tää lan­ti­o­ta ja kint­tua eteen­päin ja – ih­me kyl­lä – ker­ke­sin oi­ke­al­la ja­lal­la kou­ka­ta tip­pu­mi­sel­ta vauh­tia ja pie­nel­lä ko­lah­ta­mi­sel­la sel­vit­tiin.

Pai­men­sau­va­kik­ka toi­mi mut­ta tuli kyl­lä sel­vä tar­ve nik­ka­roin­nil­le. Jon­kin sor­tin en­kel-apu täy­tyy auk­koon vi­rit­tää, kos­ka isi ei ai­na ole no­pea ei­kä edes pai­kal­la ei­kä en­ke­lei­tä­kään pidä suot­ta työl­lis­tää.

Älä­hän mi­tään, hom­ma jäi. Niin pal­jon on muis­tet­ta­vaa ja tou­hua. Per­heem­me pe­rus­su­hi­nan li­säk­si pe­säm­me au­kol­la on vii­me ai­koi­na ol­lut mel­koi­nen sii­pien rä­pis­te­ly, kun use­am­pi lap­sis­tam­me muut­ti uu­siin osoit­tei­siin. Rin­ta­mal­la­kin on men­nyt ai­kaa, kun rot­ta­so­dan vas­ta­puo­li tun­tuu hok­saa­van vi­hol­li­sen met­kut. It­se olen muis­ta­nut vas­tus­ta­jaa­ni ru­kouk­ses­sa­kin ja toi­vo­nut no­pe­aa muut­toa la­pi­on sy­vyy­teen.

Erää­nä il­ta­na is­tuin jäl­leen sän­kym­me pää­dys­sä, lap­set oli­vat täl­lä ker­taa sän­gyis­sään. Yk­si kou­lu­lai­nen kuun­te­li lat­ti­al­la pat­jal­la. Hä­nel­lä oli vai­keuk­sia an­taa muil­le rau­haa ja jou­duin­kin lu­ke­maan hä­nel­le ma­don­lu­ku­ja: "Jos et oi­ke­as­ti mal­ta kuun­nel­la, si­nun on men­tä­vä ylä­ker­taan nuk­ku­maan."

Lu­ke­mi­nen jat­kui. Ei häi­ri­öt­tä, sil­lä Hil­ma il­mes­tyi ker­ros­sän­gyn ala­o­saan tou­hu­a­maan omia jut­tu­jaan. Ylä­sän­kyyn me­ne­vät tik­kaat tun­tui­vat edel­leen kiin­nos­ta­van, mut­ta tyt­tö tun­tui op­pi­neen jo­tain il­ma­len­nos­taan. Lu­kies­sa­ni tark­kai­lin sa­mal­la oi­ke­an sil­mä­nur­kan ta­pah­tu­mia. Tyt­tö nou­si as­kel­mal­le. Kor­ke­an pai­kan kun­ni­oi­tus näyt­ti ole­van koh­dil­laan, mut­ta yh­täk­kiä hän ojen­tui­kin eteen­päin ja al­koi työn­tää kät­tään pit­käl­le as­kel­mien au­kos­ta. Kuu­lin oman kiel­to­huu­to­ni, mut­ta sa­man tien se ta­pah­tui. Kei­kah­dus.

En eh­ti­nyt teh­dä asi­al­le mi­tään vaik­ka am­pai­sin­kin äk­kiä ti­lan­tee­seen. Näin vain tip­pu­van lap­sen ja lat­ti­a­pat­jal­la ojen­ne­tun hou­kut­te­le­van kä­den. Eh­din kuul­la iso­sis­kon kuis­kaa­van kut­sun: "Hil­ma, Hil­ma…"

Ti­lan­ne avau­tui ta­jun­taa­ni. Sik­si pie­ni läh­ti kur­kot­ta­maan it­se­ään pit­käl­le, kun sis­ko hän­tä lat­ti­al­ta hou­kut­te­li. Olin ää­ri­ä­ni myö­ten täyn­nä epä­us­koa, kuo­le­man­pel­koa, hä­tää. Huu­to­a­kin. Aloin nos­ta­maan pien­tä myt­tyä lat­ti­al­ta, kun se toi­nen puo­li mi­nus­sa yl­tyi isoon huu­toon pat­ja­kuis­kaa­jan suun­taan. "Pai­nu ylä­ker­taan ja äk­kiä!"

Ra­kas Hil­ma. Pe­lol­la elin seu­raa­vat se­kun­nit. Ei kuu­lu­nut it­kua, oli kuu­lu­nut vain pie­ni kil­jah­dus. Pääs­tä ei va­lu­nut ver­ta, pie­nen ka­rit­sam­me vil­lat oli­vat yh­tä val­ke­at kuin en­nen­kin. Lap­si näyt­ti muu­ten­kin en­ti­sel­tään, vain sil­mät ko­vin säi­käh­tä­neen oloi­se­na ih­met­te­li­vät kaik­kea.

Tar­vit­sin ti­laa, tar­vit­sin rau­haa. Me­nin olo­huo­nee­seen ja pyy­sin vi­tos­luok­ka­lais­ta poi­kaam­me lu­ke­maan lap­sil­le jo­tain, jot­ta pie­nem­mät nu­kah­tai­si­vat ja it­se sai­sin kes­kit­tyä Hil­maan. Hän oli sii­nä sy­lis­sä­ni. Ti­lan­ne oli jo­ten­kin ai­van ou­to. Ai­van kuin oli­sin ol­lut myrs­kys­sä ja vene oli­si ki­pan­nut nu­rin. Kun kai­ken pi­täi­si ol­la ai­van kur­jas­ti, yh­täk­kiä löy­sin­kin it­se­ni kui­va­na ve­nees­tä ja jär­vi­kin oli pei­li­tyy­ne­nä ym­pä­ril­lä­ni.

Sii­nä hän, mi­nun ra­kas lap­se­ni. Ei it­ke­nyt, hen­git­te­li vain rau­hal­li­ses­ti. Hän, joka saa­mat­to­muu­te­ni ja huo­non hoi­to­ni ta­kia oli juu­ri ti­pah­ta­nut 80 sen­tin kor­keu­del­ta pää edel­lä be­to­ni­lat­ti­al­le. Ver­ta ei vuo­ta­nut, ei­kä pääs­sä näyt­tä­nyt ole­van kuin vain yk­si pie­ni kuh­mu ja se­kin eh­kä van­ha.

Ti­lan­ne oli niin eri­koi­nen, et­ten kek­si­nyt muu­ta kuin al­kaa pe­rus­jut­tui­hin. Pys­tyi­si­kö­hän Hil­ma syö­mään ihan ta­val­li­ses­ti? Hain ruo­kaa, ja pian lu­sik­ka hei­lui en­ti­seen mal­liin. Juo­mi­nen­kin on­nis­tui kak­sin kä­sin ta­val­li­ses­ta mu­kis­ta. Kä­sit­tä­mä­tön­tä! Sit­ten sa­noin Hil­mal­le "nenä”. Ai mi­ten hie­nos­ti tyt­tö tois­ti tem­pun, min­kä hän oli osan­nut jo jon­kun ai­kaa; pie­ni etu­sor­mi löy­si ne­nän ny­py­kän.

Meni pie­ni tovi. Si­jais­lu­ki­ja saa­pui ma­kuu­huo­nees­ta. Siel­lä oli jo po­ruk­kaa höy­hen­saa­ril­la, ja meil­le tuli hyvä het­ki ih­me­tel­lä ta­pah­tu­maa. Iso­ve­li oli hiu­kan jär­kyt­ty­nyt ta­pah­tu­mas­ta, mut­ta toi esil­le on­ne­aan sii­tä, et­tei pik­ku­sis­ko lou­kan­nut it­se­ään pa­has­ti. Mi­nun mie­lee­ni sil­le oli jo tul­lut se­li­tys, mut­ta ky­syin vie­lä nuo­ren mie­hen aja­tuk­sia.

"Kun Hil­ma ti­pah­ti, niin kuu­lit­ko sel­lais­ta ään­tä, et­tä pää olis ku­mah­ta­nut lat­ti­an?"

"En."

"Kun se ti­pah­ti alas­päin, ni ois­ko se voi­nut jo­ten­kin saa­da tik­kais­ta kiin­ni ja hil­jen­net­tyä vauh­tia?"

"No ei kyl­lä."

"Mi­kä­hän tä­hän vois ol­la se­li­tys? Mitä mie­tit?"

"En­ke­li."

"Nii-in. En­ke­liä ite­ki ajat­te­lin. Se sai sii­pen­sä pään ja lat­ti­an vä­liin."

Sii­pi on peh­meä. Sik­si Hil­ma ei it­ke­nyt, ei lou­kan­nut it­se­ään, ei kuol­lut. Juu­ri nyt, tätä kir­joit­ta­es­sa­ni, pala nou­see kurk­kuun ja it­kun ve­det löy­tä­vät uo­man­sa. Ai­van val­ta­va kii­tol­li­suus täyt­tää edel­leen­kin mie­le­ni sii­tä, et­tä ra­kas lap­sem­me säi­lyi va­hin­goit­tu­mat­ta, vaik­ka it­se olin­kin toi­mi­nut niin huo­nos­ti. Ai­van kau­he­an huo­nos­ti! Ju­ma­lal­le kii­tos ar­mos­ta ja avus­ta!

Heti ta­pah­tu­man jäl­keen ajat­te­lin, et­tä kun ei sit­ten­kään tar­vit­se men­nä sai­raa­laan, niin yöl­lä täy­tyy he­rä­tä use­am­man ker­ran tar­kis­ta­maan Hil­man ta­jun­taa. Tyt­tö­hän ti­pah­ti niin kor­ke­al­ta, niin ko­val­le. Sit­ten ta­ju­sin, et­tä ei­hän Hil­ma lou­kan­nut­kaan it­se­ään. Ei oh­jeis­sa ole neu­voa: "Kom­moo­ti­o­seu­ran­ta on jat­kut­ta­va läpi yön, jos lap­si ti­pah­taa kor­ke­al­ta pää edel­lä en­ke­lin sii­ven pääl­le." An­noin ty­tön nu­kah­taa ja nuk­kua – hy­vin nuk­kui­kin.

Seu­raa­va­na aa­mu­na olim­me pie­nel­lä aje­lul­la ja saa­vuim­me met­sän reu­naan. Au­ton luo­na seis­tes­säm­me huo­ma­sin met­säs­sä ole­vat mus­ti­kan­var­vut. Ky­syin sy­lis­sä­ni ole­val­ta Hil­mal­ta: "Men­nään­kö kat­so­maan, on­ko mus­tik­kaa?"

14 kuu­kau­den ikäi­nen mar­jo­jen ys­tä­vä ta­ju­si heti ti­lan­teen ja al­koi mais­kut­taa suul­laan. Me­nim­me met­sän puo­lel­le, ja siel­lä tyt­tö hok­sa­si hy­vät pu­si­kot. Suus­ta kuu­lui: "Mam-mam!" Tuli kyl­lä hyvä mie­li. Ei epäi­lys­tä­kään, oli­ko tyt­tö kun­nos­sa – mei­dän ra­kas Hil­ma!

Sen en­kel-avun värk­kä­sin tik­kai­den auk­koon pi­kim­mi­ten.

MaunoKinnunen
Mies, lähemmäs yksinkertainen. Isä, lähemmäs kakskytkertainen. Röntgensäde, mulle keskinkertaista tutumpi juttu. Ei näy eikä tunnu. Taivaantuike, elämän tärkein juttu. Näyttää tien perille. Tuntuu jo matkalla sisusonnena ja toivona Kotiin. Palautetta blogista voi laittaa osoitteeseen manukinu(a)gmail.com
14.10.2024

Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää. 5 Moos. 31:8

Viikon kysymys