Mauno Kinnunen
Täältä löytyy yhden sortin pullistelija. Ai miten niin? No mietipä perusrintamiestaloa, joita olet nähnyt matkasi varrella. Eikös monet niistä ole sellaisia originaaleja? Just sellaisen mallisia, millaisiksi rintamalta palanneet ne aikoinaan rakensivat. Meillä sen sijaan on pullistelija. Kerran sitä on pullistettu pitemmäksi, kahdesti on kylmiä osia tehty lämpimiksi ja viimeiseksi pantu reilun kokoinen uloke takanurkkaan. Varsinainen arkkitehtuurin helmi siis!
Makuuhuoneemme sijaitsee tönömme uusimmassa pullistuksessa. Joku voisi sanoa sitä autotalliksi, koska siinä on betonilattia mutta sellaiseen me päädyimme kymmenkunta vuotta sitten. Eihän siinä ole edes rasvamonttua, mutta eipä tule perusleluilla isoja kuoppia meidän makkarimme lattiaan!
Kun huoneeseen astuu, näkee, että vasemmalla seinällä nököttää pienehkö kerrossänky. Sen oikealla puolella on noin puolen metrin kulkutila ja sitten on meidän parisänkymme. Sitä voisi kutsua myös vaikkapa nelossängyksi, varsinkin jos aamulla vahvuuslaskenta suoritetaan.
Ison sängyn oikealla puolella on pari irtopatjaa. Iltaisin ne ovat siinä nätisti kyljellään häkkisängyn tukemana. Aamulla ne saattavat olla lattialla yöllisten seikkailijoiden pehmikkeenä. Toisinaan tarvitsen itsekin helposti siirreltävää patjaa, kun sängyssämme olevat liikkuvat osat häiritsevät unen oloa. Suurperheessä elo ei ole tylsää yölläkään.
Pienten lastemme nukkumaan laitto on useimmiten minun juttuni. Iltatoimien jälkeen istahdan kirjan kanssa parisängyn päätyyn. Ympärillä ja sylissä on pieniä herranterttuja, useimmiten kuin vaahteramäkeläisiä konsanaan: tukka on takussa tai kuivuneessa puurossa ja jaloissa vieläkin menemisen vimma. Siinä sitä sitten pikkuhiljaa rauhoitumme lukemaan ja nukkumaan.
Lukemisen aikana voi sattua monenlaista. Muutama viikko sitten sain testata oikealla jalalla paimensauvakikkaa, kun reilun vuoden ikäinen Hilma-neitomme teki lentonäytöksen. Hän on oppinut jo oikein hyväksi kiipeilijäksi: pääsee sohvalta ja sängyltä alas ja kulkee portaitakin jo itsekseen. Niinpä hänellä ei ollut vaikeuksia päästä kerrossängyn alasänkyyn ja siellähän onkin mukava hillua, kun isä lukee lähettyvillä tylsiä juttuja isommille.
Eipä siinä mitään, lukiessani tarkkailin tytön touhuja. Yhtäkkiä hän keksi, että sieltä sängystä käsin onkin mukava kiipeillä ylös meneviä tikkaita. Jalat vain patjan yläpuolella olevalle askelmalle, ja siitähän pikkutarzan yltää mukavasti tarttumaan seuraavaan. Ai kun se onkin mukavaa, kun saa työntää käsiä ja päätä ylemmästä aukosta kuin mikäkin vuorenvalloittaja!
En tiedä, mitä pikkulikka mietti, mutta minun oli oltava tarkkana. Alkaako varvastelemaan itseään pitemmälle vai tyytyykö vain ihailemaan maisemia. Hetkonen. Nyt. Apua! Yhtäkkiä tyttö työntyykin niin pitkälle, että tasapaino keikahtaa ja tippuminen alkaa! Kun itse istuin sänkymme päätyä vasten, niin siinä sai sukkelasti heittää lantiota ja kinttua eteenpäin ja – ihme kyllä – kerkesin oikealla jalalla koukata tippumiselta vauhtia ja pienellä kolahtamisella selvittiin.
Paimensauvakikka toimi mutta tuli kyllä selvä tarve nikkaroinnille. Jonkin sortin enkel-apu täytyy aukkoon virittää, koska isi ei aina ole nopea eikä edes paikalla eikä enkeleitäkään pidä suotta työllistää.
Älähän mitään, homma jäi. Niin paljon on muistettavaa ja touhua. Perheemme perussuhinan lisäksi pesämme aukolla on viime aikoina ollut melkoinen siipien räpistely, kun useampi lapsistamme muutti uusiin osoitteisiin. Rintamallakin on mennyt aikaa, kun rottasodan vastapuoli tuntuu hoksaavan vihollisen metkut. Itse olen muistanut vastustajaani rukouksessakin ja toivonut nopeaa muuttoa lapion syvyyteen.
Eräänä iltana istuin jälleen sänkymme päädyssä, lapset olivat tällä kertaa sängyissään. Yksi koululainen kuunteli lattialla patjalla. Hänellä oli vaikeuksia antaa muille rauhaa ja jouduinkin lukemaan hänelle madonlukuja: "Jos et oikeasti malta kuunnella, sinun on mentävä yläkertaan nukkumaan."
Lukeminen jatkui. Ei häiriöttä, sillä Hilma ilmestyi kerrossängyn alaosaan touhuamaan omia juttujaan. Yläsänkyyn menevät tikkaat tuntuivat edelleen kiinnostavan, mutta tyttö tuntui oppineen jotain ilmalennostaan. Lukiessani tarkkailin samalla oikean silmänurkan tapahtumia. Tyttö nousi askelmalle. Korkean paikan kunnioitus näytti olevan kohdillaan, mutta yhtäkkiä hän ojentuikin eteenpäin ja alkoi työntää kättään pitkälle askelmien aukosta. Kuulin oman kieltohuutoni, mutta saman tien se tapahtui. Keikahdus.
En ehtinyt tehdä asialle mitään vaikka ampaisinkin äkkiä tilanteeseen. Näin vain tippuvan lapsen ja lattiapatjalla ojennetun houkuttelevan käden. Ehdin kuulla isosiskon kuiskaavan kutsun: "Hilma, Hilma…"
Tilanne avautui tajuntaani. Siksi pieni lähti kurkottamaan itseään pitkälle, kun sisko häntä lattialta houkutteli. Olin ääriäni myöten täynnä epäuskoa, kuolemanpelkoa, hätää. Huutoakin. Aloin nostamaan pientä myttyä lattialta, kun se toinen puoli minussa yltyi isoon huutoon patjakuiskaajan suuntaan. "Painu yläkertaan ja äkkiä!"
Rakas Hilma. Pelolla elin seuraavat sekunnit. Ei kuulunut itkua, oli kuulunut vain pieni kiljahdus. Päästä ei valunut verta, pienen karitsamme villat olivat yhtä valkeat kuin ennenkin. Lapsi näytti muutenkin entiseltään, vain silmät kovin säikähtäneen oloisena ihmettelivät kaikkea.
Tarvitsin tilaa, tarvitsin rauhaa. Menin olohuoneeseen ja pyysin vitosluokkalaista poikaamme lukemaan lapsille jotain, jotta pienemmät nukahtaisivat ja itse saisin keskittyä Hilmaan. Hän oli siinä sylissäni. Tilanne oli jotenkin aivan outo. Aivan kuin olisin ollut myrskyssä ja vene olisi kipannut nurin. Kun kaiken pitäisi olla aivan kurjasti, yhtäkkiä löysinkin itseni kuivana veneestä ja järvikin oli peilityynenä ympärilläni.
Siinä hän, minun rakas lapseni. Ei itkenyt, hengitteli vain rauhallisesti. Hän, joka saamattomuuteni ja huonon hoitoni takia oli juuri tipahtanut 80 sentin korkeudelta pää edellä betonilattialle. Verta ei vuotanut, eikä päässä näyttänyt olevan kuin vain yksi pieni kuhmu ja sekin ehkä vanha.
Tilanne oli niin erikoinen, etten keksinyt muuta kuin alkaa perusjuttuihin. Pystyisiköhän Hilma syömään ihan tavallisesti? Hain ruokaa, ja pian lusikka heilui entiseen malliin. Juominenkin onnistui kaksin käsin tavallisesta mukista. Käsittämätöntä! Sitten sanoin Hilmalle "nenä”. Ai miten hienosti tyttö toisti tempun, minkä hän oli osannut jo jonkun aikaa; pieni etusormi löysi nenän nypykän.
Meni pieni tovi. Sijaislukija saapui makuuhuoneesta. Siellä oli jo porukkaa höyhensaarilla, ja meille tuli hyvä hetki ihmetellä tapahtumaa. Isoveli oli hiukan järkyttynyt tapahtumasta, mutta toi esille onneaan siitä, ettei pikkusisko loukannut itseään pahasti. Minun mieleeni sille oli jo tullut selitys, mutta kysyin vielä nuoren miehen ajatuksia.
"Kun Hilma tipahti, niin kuulitko sellaista ääntä, että pää olis kumahtanut lattian?"
"En."
"Kun se tipahti alaspäin, ni oisko se voinut jotenkin saada tikkaista kiinni ja hiljennettyä vauhtia?"
"No ei kyllä."
"Mikähän tähän vois olla selitys? Mitä mietit?"
"Enkeli."
"Nii-in. Enkeliä iteki ajattelin. Se sai siipensä pään ja lattian väliin."
Siipi on pehmeä. Siksi Hilma ei itkenyt, ei loukannut itseään, ei kuollut. Juuri nyt, tätä kirjoittaessani, pala nousee kurkkuun ja itkun vedet löytävät uomansa. Aivan valtava kiitollisuus täyttää edelleenkin mieleni siitä, että rakas lapsemme säilyi vahingoittumatta, vaikka itse olinkin toiminut niin huonosti. Aivan kauhean huonosti! Jumalalle kiitos armosta ja avusta!
Heti tapahtuman jälkeen ajattelin, että kun ei sittenkään tarvitse mennä sairaalaan, niin yöllä täytyy herätä useamman kerran tarkistamaan Hilman tajuntaa. Tyttöhän tipahti niin korkealta, niin kovalle. Sitten tajusin, että eihän Hilma loukannutkaan itseään. Ei ohjeissa ole neuvoa: "Kommootioseuranta on jatkuttava läpi yön, jos lapsi tipahtaa korkealta pää edellä enkelin siiven päälle." Annoin tytön nukahtaa ja nukkua – hyvin nukkuikin.
Seuraavana aamuna olimme pienellä ajelulla ja saavuimme metsän reunaan. Auton luona seistessämme huomasin metsässä olevat mustikanvarvut. Kysyin sylissäni olevalta Hilmalta: "Mennäänkö katsomaan, onko mustikkaa?"
14 kuukauden ikäinen marjojen ystävä tajusi heti tilanteen ja alkoi maiskuttaa suullaan. Menimme metsän puolelle, ja siellä tyttö hoksasi hyvät pusikot. Suusta kuului: "Mam-mam!" Tuli kyllä hyvä mieli. Ei epäilystäkään, oliko tyttö kunnossa – meidän rakas Hilma!
Sen enkel-avun värkkäsin tikkaiden aukkoon pikimmiten.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys