Mau­no Kin­nu­nen

Hei sinä siel­lä, joka tsii­kai­let näi­tä kir­jai­mia. Jos olet yli 13-vuo­ti­as, niin älä­pä lo­pe­ta lu­ke­mis­ta tä­hän lau­see­seen, sil­lä tämä jut­tu kos­kee juu­ri si­nua! Jos jat­kat sin­nil­lä vii­mei­seen pis­tee­seen, niin voit eh­kä op­pia jo­tain sel­lais­ta, mikä te­kee si­nus­ta san­ka­rin. Saa­tat ni­mit­täin jou­tua elä­mäs­sä­si ti­lan­tee­seen, jos­sa si­nul­ta vaa­di­taan muu­ta­maa kons­tia – ja nii­den an­si­os­ta se toi­nen osa­puo­li muis­taa si­nua eri­tyi­sel­lä läm­möl­lä vuo­si­kym­men­ten ajan!

Työs­sä­ni kat­se­len ih­mis­ten si­säl­le ku­vien kaut­ta, sem­mois­ta­han se rönt­gen­hoi­ta­jan työ on. Nor­maa­lit luu- ja keuh­ko­ku­vat, ja en­nen kaik­kea vii­pa­le­ku­vat, näyt­tä­vät mo­nes­ti tosi mie­len­kiin­toi­sia jut­tu­ja. Kun leik­keet ovat vain muu­ta­man mil­lin pak­sui­sia, niin kyl­lä­pä nii­den kaut­ta saa ih­me­tel­lä si­sus­ka­lu­ja ai­van hur­jan tar­kas­ti! Olen­kin näh­nyt elä­mäs­sä­ni val­ta­van mää­rän eri­lai­sia mur­tu­mia, tu­leh­duk­sia, ve­ren­vuo­to­ja, tu­kok­sia ja niin edel­leen.

Sinä ke­don­kuk­ka­sen­kau­nis nuo­ri, sinä ter­vey­den pe­ri­ku­va, nyt on vaa­ran­paik­ka! Siis lu­ke­mi­sen suh­teen, sil­lä voit ko­kea, et­tei tä­män ju­tun si­säl­tö kos­ke si­nua. Ni­mit­täin, ai­on ker­toa ai­vo­ve­ren­kier­to­häi­ri­ös­tä eli AVH:sta, joka voi ai­heut­taa ai­vo­hal­vauk­sen. Syy­nä häi­ri­öön on yleen­sä ai­voin­fark­ti, eli tu­kos suo­nes­sa, mut­ta myös ai­vo­ve­ren­vuo­to ai­heut­taa sel­lais­ta.

Tu­li­pa mie­leen, et­tä sat­tuu­ko äi­ti­si ole­maan jo yli ne­li­kymp­pi­nen? Vai­mo­ni on, ja hän sai ai­voin­fark­tin vii­me syk­sy­nä, 45-vuo­ti­aa­na. Ei ole huo­no asia, jos osaa toi­mia tuol­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa!

Ai niin, sinä siel­lä saa­tat ol­la tosi nuo­ri, jopa al­le kaks­kymp­pi­nen. En ha­lua kir­joit­taa tätä pe­loit­te­lu­mie­les­sä, mut­ta vii­ti­sen vuot­ta sit­ten työ­ka­ve­ri­ni lap­si sai ai­voin­fark­tin tei­ni-ikäi­se­nä. Tuo on jo ää­rim­mäi­sen har­vi­nais­ta, älä siis pel­kää! Nau­ti nuo­ruu­des­ta! Toki se ei ole hai­tak­si, vaik­ka opit hyö­dyl­li­siä tai­to­ja, jois­ta voi ol­la suun­nat­to­man iso apu elä­män äk­ki­ti­lan­teis­sa.

Jat­ke­taan­pa siis ih­mi­sen si­säl­le. Ve­ri­suo­nia on meil­lä joka pai­kas­sa. Ne ovat kuin pui­ta, joi­den ok­sat haa­rau­tu­vat yhä pie­nem­mik­si vie­den ra­vin­toa ai­van sin­ne ohuim­piin osiin. Näin ne val­ti­mot­kin toi­mi­vat.

Si­nul­la, joka tätä luet, saat­taa ol­la juu­ri nyt yli­mää­räis­tä mas­saa ison val­ti­mon sei­nä­mäs­sä tai sy­dä­men etei­ses­sä. On to­den­nä­köis­tä, et­tä pys­tyt lu­ke­maan tä­män ju­tun lop­puun mut­ta täy­sin var­maa se ei ole. Se­kään ei ole var­maa, et­tä pys­tyn­kön minä it­se kir­joit­ta­maan tätä lop­puun – ai­voin­fark­ti on niin sa­la­ka­va­la!

Vie­lä tääl­lä kir­joi­tus jat­kuu! Sii­nä se möl­lyk­kä nyt nö­kot­tää val­ti­mo­si sei­näs­sä. Se on kuin kais­lik­koon ta­ker­tu­nut muo­vi­pus­si joen ran­nas­sa – ku­kaan ei tie­dä, mikä on se het­ki, kun se sii­tä ir­to­aa vir­ran vie­mäk­si. Aal­lot sitä tuu­dit­taa kuin ve­ren puls­si val­ti­mos­sa ole­vaa hyy­ty­mää. Ei ole vie­lä ai­ka ir­ro­ta. Ei, sii­nä se vie­lä nö­köt­tää.

Nö­köt­tää, mut­ta seu­raa­van ke­sän kes­ki­viik­ko­aa­mu­na se ir­to­aa. Ki­vut­ta, ke­nen­kään tie­tä­mät­tä se ir­to­aa, tuo muu­ta­man mil­lin ko­koi­nen lönt­ti. Val­ti­mo­ve­ri an­taa sil­le mu­ka­van vauh­din. Syk­ki­väs­sä kyy­dis­sä – elä­män­syk­kees­sä – tuo it­se­ään suu­rem­pi tu­ho­voi­ma kul­kee vir­ran mat­kas­sa huo­noa vies­tiä kan­ta­en. Reis­su ei kau­aa kes­tä, sil­lä jo muu­ta­man se­kun­nin ku­lut­tua ve­ri­suo­net ovat haa­roit­tu­neet yhä pie­nem­mik­si ja pie­nem­mik­si. On kuin oli­si me­nos­sa jä­ri­syt­tä­vän suu­ri ar­pa­pe­li, kun möl­lyk­kä li­puu vir­ran mu­ka­na – kul­keu­tuu­ko se haa­rau­tu­mis­koh­das­sa tuo­hon vai tä­hän uo­maan?

Sit­ten se ta­pah­tuu. Lönt­ti on kul­keu­tu­nut niin pie­neen suo­neen, et­tä mat­ka ei enää jat­ku. Sii­hen se ju­mah­taa kiin­ni tuk­kien suo­nen osit­tain tai ai­van ko­ko­naan. Nyt tuo val­ti­mo ei enää kul­je­ta ha­pe­kas­ta ver­ta sil­le ai­vo­a­lu­eel­le, jota se suo­nit­taa. Hap­pi­ka­to al­kaa sa­man­tien, sa­moin sii­tä joh­tu­va ai­vo­so­lu­jen kuo­le­mi­nen.

Nyt tu­lee oi­reet esiin – tu­lee se het­ki, joka kir­joi­te­taan ih­mi­sen elä­män­ker­taan isoin kir­jai­min! Sinä ja minä saa­tam­me ol­la pai­kal­la tuol­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa. Het­ki voi tul­la eteen nuk­ku­es­sa, aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä, tie­to­ko­neel­la pe­la­tes­sa, surf­fail­les­sa, au­ton ra­tis­sa, su­vi­seu­ra­ken­täl­lä, siis ihan mis­sä vaan.

Min­kä­lai­sek­si tuo si­nul­le ra­kas ih­mi­nen tai sa­tun­nai­nen ohi­kul­ki­ja nyt muut­tuu? Sitä ei voi ku­kaan edel­tä­kä­sin tie­tää. Se riip­puu sii­tä, min­kä ko­koi­nen lönt­ti on ja mi­hin­kä suo­neen se ve­ren mu­ka­na lo­pul­ta päät­tyi. Voi ol­la, et­tä tuo lä­him­mäi­nen al­kaa yh­täk­kiä ker­to­maan, et­tei näe ai­van nor­maa­lis­ti tai hä­nen sil­män­sä so­keu­tuu ker­ras­saan täy­sin. Eh­kä hä­nen pu­heen­sa me­nee yh­täk­kiä hiu­kan eri­lai­sek­si tai sit­ten se me­nee täy­sin epä­sel­väk­si. Eh­kä hä­nen kas­von­sa li­hak­set ei­vät yh­täk­kiä enää toi­mi tai koko ke­hon toi­nen puo­li me­nee ai­van vel­tok­si. Eh­kä hä­nen aja­tuk­sen­sa tun­tu­vat kum­min­kin kirk­kail­ta vai me­net­tää­kö hän sit­ten­kin ta­jun­tan­sa?

Nyt tu­lee si­nun het­ke­si! Va­ka­vas­ti oi­rei­le­van ja sel­vän epäi­lyn koh­dal­la täy­tyy heti soit­taa hä­tä­nu­me­roon 112.

Epä­sel­väs­sä, lie­väs­sä ti­lan­tees­sa si­nun täy­tyi­si teh­dä pari pi­kais­ta jut­tua:

– Pyy­dä tois­ta­maan yk­sin­ker­tai­nen lau­se. Oli­ko puhe nor­maa­lia?

– Pyy­dä hy­myi­le­mään. Jää­kö hymy tois­puo­lei­sek­si?

– Pyy­dä nos­ta­maan kä­siä. Nou­si­ko nor­maa­lis­ti?

Jos vas­ta­sit jo­hon­kin ky­sy­myk­seen ei, soi­ta vä­lit­tö­mäs­ti 112. Ter­vey­den­huol­lon hen­ki­lö­kun­ta tun­nis­taa ti­lan­teen ai­vo­ve­ren­kier­to­häi­ri­ök­si ja aloit­taa kii­reel­li­set tut­ki­muk­set niin am­bu­lans­sis­sa kuin sai­raa­las­sa­kin.

Sinä saa­toit juu­ri pe­las­taa lä­him­mäi­se­si vuo­de­po­ti­laan koh­ta­los­ta työ­kun­toi­sek­si, jopa vai­na­jas­ta elä­väk­si! Ni­mit­täin oi­reet ke­hit­ty­vät huip­puun­sa yleen­sä muu­ta­mis­sa mi­nuu­teis­sa ja on tosi tär­ke­ää, et­tä apu on jo pai­kal­la tai ai­na­kin mat­kal­la sin­ne, jos vai­vat al­ka­vat ko­vin isoik­si. Toi­nen syy ri­pe­ään toi­min­taan on se, et­tä osa ai­voin­fark­teis­ta pys­ty­tään liu­ot­taa sai­raa­las­sa, kun ai­vot on en­sin ku­vat­tu. Liu­o­tus täy­tyy to­teut­taa mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti oi­rei­den huo­maa­mi­nen jäl­keen – mitä enem­pi vii­vet­tä, sen huo­nom­pi jut­tu.

En­si­hoi­to tu­ki­toi­mi­neen toi­mii ny­ky­ään erit­täin liuk­kaas­ti. Suu­rim­mat vii­veet ai­vo­ta­pah­tu­mien hoi­dos­sa ta­pah­tuu­kin sai­raa­lan ul­ko­puo­lel­la, kun ei teh­dä tes­te­jä ja ei us­kal­le­ta soit­taa 112:seen. Mie­ti­pä, jos ti­lan­teen tul­les­sa sinä toi­mi­sit fik­sus­ti? Mikä on se tun­ne, kun pu­hu­mat­to­mak­si men­nyt koh­ta­lo­no­ma soit­taa muu­ta­man päi­vän pääs­tä ja sa­noo si­nua elä­män­sä pe­las­ta­jak­si!

Olen näh­nyt työs­sä­ni sa­to­ja ai­vo­ve­ren­kier­to­häi­ri­ön saa­nei­ta. On ol­lut pit­kään mie­les­sä, et­tä oli­si­pa hyvä, jos joku lää­kä­ri tai en­si­hoi­don työn­te­ki­jä te­ki­si asi­as­ta ju­tun Päi­vä­mie­heen. Nyt kun mi­nut pyy­det­tiin blo­ge­ja rus­taa­maan ja kun nuo­reh­ko vai­mo­ni­kin on jou­tu­nut tuon tau­din koh­teek­si, pää­tin kir­joit­taa asi­as­ta jon­kun sa­nan.

Hyy­ty­män kul­ke­mi­nen ve­ri­suo­nes­sa on kuin suu­ri ar­pa­pe­li. Ajat­te­len kui­ten­kin niin, et­tä suu­rem­pi on se, joka sal­lii möl­ly­kän ir­ro­ta ja kul­kea tiet­tyyn suo­neen ai­heut­ta­en tiet­ty­jä oi­rei­ta. Se suur­ta­kin suu­rem­pi on hän, Kaik­ki­val­ti­as.

Elä­mäm­me on ar­vaa­ma­ton­ta mut­ta Ju­ma­lan kä­sis­sä – lah­jaa se vain on!