Mauno Kinnunen
Mauno Kinnunen
Sanojen monenlainen oikkuilu kiehtoo minua. Ja kylläpä sanat saavatkin maailmassa ja minussa paljon aikaiseksi. Ne tuottavat iloa, murhetta, onnea ja pettymystä. Ne parantavat ja haavoittavat. Ne armahtavat ja antavat tuomion. Ei ihme, että luetuin ja levinnein kirja kertoo, miten suussa oleva pieni elin, kieli, on kuin laivan peräsin. Kokoonsa nähden se saa aikaan isoja. (Jaak. 3.)
Lastenlaulut ovat pullollaan mukavia sanoja ja sanaleikkejä. Nyt kun lunta on vielä jossain päin Suomea, kokeilepa kaivella kaappien kätköistä tai netistä esimerkiksi Anni Tannin talvilaulut. Ai kun niitä on kiva laittaa kuulumaan niin omaksi kuin lastenkin iloksi ja ihan silmissä nähdä, miten ratiritiralla puhuu metsiä puhtahiksi, jäät ja järvet kantaviksi! Kylläpä nuo laulut nostavat mahtavasti näkemään ilon aiheita. Niissä lapset esiintyvät reippaasti ja riemukkaasti kertoen hankileikeistä, eläinten puuhista ja luonnonilmiöistä. Kuunnellessa omat huolet pienenevät ja ilo tarttuu – miten ihanaa aikaa talvi voikaan olla!
Täytyy tunnustaa lapsellisuuteni. Kylläpä iloni yleni, kun taannoin tajusin, kuinka eräässä talvilaulussa lapsi opettaa pontevasti lumiukon ja ihmisenkin anatomiaa. Jättivahvasta talvipihojen toteemipaalusta kertova laulu (sanat: Marja-Riitta Väkevä) aloittaa anatomianluentonsa pään alueelta toteamalla, että "nenä tehty porkkanasta". Sitten laulu jatkuukin tavalla, joka saa röntgensätösten kaitsijan nyökyttelemään iloisena. Kymmeniätuhansia röntgenkuvia ja monenkuntoisia luita nähneenä on suorastaan korvia hivelevää kuulla säkeistön loppu, jossa pikkumiehen ääni tomerasti julistaa: "Kädessä on luuta." Luit oikein: kädessä on luuta. Siis sehän on juuri noin – en ole yhtään luutonta kättä töissä nähnyt.
Tulipa vielä mieleen yksi laulu äsken mainitulta äänitteeltä. Se on aivan mainio kertomus pupujussin elämästä, jossa hiukan tuntuu olevan haasteita. Laulun kirjoittajalla on ollut kyllä kynäkäsi kohdallaan, kun laulun tarinaa on luonut. Niin hienoin oivalluksin hän vie töpöhäntää ilon hetkistä surmansuuhun ja taas pelastukseen. Olen usein selittänyt laulun sisältöä lapsille, jotteivat heiltä jäisi huomaamatta tuon pienen laulun monet isot ja hauskat käänteet.
1.Tillin tallin taivasalla
jänöjussi tanssaa,
pitkäkorva koikkelehtii
talviturkin kanssa.
Tillin tallin taivasalla,
tillin tallin pom pom.
2. Talviturkki repesi, pupujussi häpesi. Hädissänsä hyppäsi susihukan ansaan.
Tillin tallin taivasalla,...
3. Rotkun potkun roikales hukka näki Jussin, otti kiinni korvista ja pisti pupun pussiin.
Tillin tallin taivasalla,...
4. Susi oli menossa pitkä selkä kenossa. Kauheassa pelossa potki Jussi-pussi.
Tillin tallin taivasalla,...
5. Mörrin körrin köriläs karhu tuli vastaan. Hukka sanoi kantavansa ainokaista lastaan.
Tillin tallin taivasalla,...
6. Paha susi parkasi, pupujussi karkasi. Karhuvaari murisi kerran ainoastaan.
Tillin tallin taivasalla,...
San. ja säv. Marjatta Pokela
Eikö olekin mainiot sanat! Onpahan tullut mieleen, että voisikohan omaa uskonkivoitustani verrata loikkimiseen tuon pupujussin polkuja. Huomaan nimittäin haavoittuvani polun risuista, turkissa on ikäviä jälkiä. – Synti aiheuttaa häpeää: miksi taas toimin näin, miksi lankesin! Joskus puku on revennyt niin, etten itse oikein tunne sitä, mutta joku muu sen huomaa; en ole huomannut joutuneeni syntiin. Voi kun tästä minulle tultaisiin kertomaan!
Metsän susihukka, joka voisi tässä vertauksessa olla sielunvihollinen, on tarkkasilmäinen ja näkee rikkoutuneen turkkini. Se näkee, että olen tarttunut johonkin, mikä estää minua vapaasti uskomasta. Se nuolaisee huuliaan, kulkee ympärilläni ja tahtoo viedä metsän kätköön niin, etten koskaan enää voisi löytää takaisin kapealle kotipolulle. Polulle, jossa niin onnellisena olen saanut loikkia.
Sielunviholliseksi mielessäni vertautuva Hukkaroikales on jo viemässä minua pois pimeään ja kaappaamassa omakseen. Silloin muistan suloisen äänen, joka vie kaiken huonon pois ja saa taas onnelliseksi. Se ääni kantautuu kaikkialle ja aivan pahimpaankin hetkeen, jos vain tahdon sen kuulla. Se on keskimmäiseltä ristiltä kuulunut, ihmiskorvalle kai heikko ja vaimea parahdus. Kuitenkin kalliot halkesivat, aurinko peitti kasvonsa. Kuollut hän oli. Vaan eipä voinut maailma häntä omanaan pitää.
Sovitustyön voima oli niin iso, että se yltää edelleen maailman joka kolkkaan. Ylösnousemuksen riemu kaikuu voittovoimaa ja elämää vielä näihin päiviin asti. Tämän kaiken uskojana saan hänen valtakunnassaan omistaa sellaista rauhaa, vapautta ja iloa, mitä tämä maailma ei voi koskaan antaa. Ei koskaan.
Elämän tiellä kulkeminen on kilvoitusta. Elävän uskon kantaja haluaa olla arka synnin suhteen ja huomata turkin tahrat ja repeämät. Tulee tarve ja halu lähteä hoitamaan niitä. Ei Jeesus tullut terveitä parantamaan vaan sairaita (mm. Luuk. 5:31).
Jospa Jeesuksen monet puheet Jumalan valtakunnasta ja sen löytämisestä kävisivät jokaisen sydämeen. Jumalan rauhaa etsivä saisi kokea, että tässä on puhe elämän tärkeimmästä asiasta!
Tuo viesti käyköön myös niiden sydämiin, jotka jo kotipolulla loikkivat ikiniittyä kohti. Että aina olisi halu hoitaa turkkia, kun haavoja tulee.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys