Alt­ta­ril­la juh­la­pu­kui­set nuo­ret, kir­kon pen­keis­sä su­ku­lai­set ja ys­tä­vät. Ke­sän kirk­kaus ja läm­pö juh­lis­ta­vat ti­lai­suut­ta. Mie­le­ni her­kis­tyy. Näi­den nuor­ten elä­mäs­sä olen pie­nen het­ken kul­ke­nut mu­ka­na. Mo­nin ru­kouk­sin olen hei­tä aja­tel­lut.

Sa­nat lä­vis­tä­vät miet­tee­ni: Tah­dot­ko Ju­ma­lan ar­mon avul­la osoit­taa tä­män us­kon elä­mäs­sä­si? Pyy­dän mie­les­sä­ni us­kon luot­ta­mus­ta nuor­ten elä­mään. Ju­ma­la vah­vis­ta­koon hei­tä. Sa­mal­la kat­se­len ky­sy­myk­sen pei­lis­tä it­se­ä­ni ja omaa elä­mää­ni. Nuo­ril­le osoi­tet­tu ky­sy­mys tu­lee tosi lä­hel­le: Mi­ten minä? Tah­don­ko? Niin usein ar­ki täyt­tyy mo­nen­lai­sis­ta tär­keis­tä asi­ois­ta ja teh­tä­vis­tä. Niin har­voin py­säh­dyn tie­toi­ses­ti tär­keim­män asi­an poh­ti­mi­seen. Ja kui­ten­kin kai­ken poh­ja­na on tur­val­li­suut­ta ja tu­le­vai­suu­den luot­ta­mus­ta tuo­va poh­ja­vi­re. Tah­don. Ju­ma­lan ar­mon avul­la. Il­man sitä en oli­si mi­tään.

Rip­pi­kou­lun kon­fir­maa­ti­o­juh­la on päät­ty­mäs­sä. Yh­te­nä hen­ki­lö­kun­nan jä­se­ne­nä hy­väs­te­len nuo­ret. Toi­von jo­kai­sen säi­ly­vän Hy­vän Pai­me­nen hoi­dos­sa. Mo­net ovat jo pal­jon ko­ke­neet. Toi­set ovat saa­neet kas­vaa suo­jai­sam­mas­sa ym­pä­ris­tös­sä. Tal­ven lei­ri­jak­son alus­sa saim­me yh­tei­sen muis­tu­tuk­sen elä­män ra­jal­li­suu­des­ta. Ku­kaan meis­tä ei tie­dä elä­män­sä pi­tuut­ta. Sik­si juu­ri tä­nään, juu­ri nyt on tär­ke­ää vas­ta­ta: Tah­don. Tah­don Ju­ma­lan ar­mon avul­la us­koa ja osoit­taa us­koa elä­mäs­sä­ni.